25. maaliskuuta 2017

Sinikka Vuola - #runo100

Replikan ja runohaasteen innoittamana lainasin kirjastosta pari Vuolan runokokoelmaa - Maailman vaikein kieli ja Orkesteri jota emme kuule. Heti kärkeen todettakoon, että olen varsin tottumaton nykyrunouden lukija, mutta lukijalla on aina lupa ja vapaus tulkita kuten itse kokee, eikö vaan. Niinpä esitän rohkeasti muutamia mieleeni nousseita ajatuksia. Bloggauksia en näistä löytänyt, molemmista ainoastaan Kiiltomadon arviot.

Maailman vaikein kieli **** / Tammi 2013 / Vuolan kolmas runoteos, Yleisradion Tanssiva karhu -runopalkintoehdokas 2014 / KiiltomatoYle


Proosa kävelee, mutta runous tanssii.

Maailman vaikein kieli on tietenkin ihmissuhteet. Yhdessä runossa sanotaan, että matka luoksesi on maailman vaikein kieli. Tämä on suuri kuuma lause, joka ulottuu koko kokoelmaan. Runouden klassiset teemat ovat rakkaus ja kuolema, ja ne ovat tässä kirjassa mielessäni esillä melkein hopeatarjottimella. - Vuola

Vuolan runous todellakin tanssii
Se tanssii hyvässä suggestiivisessa rytmissä ja ilakoiden. Tämän ilottelevan kokoelman liki jokaisesta runosta löysin jonkun oivaltavan ja riemastuttavan lauseen. On lyhyitä runoja ja pitkiä runoja; typografisia kokeiluja, erikokoista fonttia, boldia; kartan muotoista kuvarunoa. Elämän juuret ovat luuytimessä ja maailman keskipiste Lontoossa. Tuo kaupunki luo erilaisia ihmisiä kuin vaikka Buenos Aires... Aamuaikaan Lontoo on kaunotar joka nukkuu sataan rasiaan kätkettynä, iltaisin mies joka kirjoittaa komedioita ja tragedioita salanimellä Shakespeare...

Muissakin kaupungeissa piipahdetaan: Venetsiassa ja Bangokissa; taikauskon Bretagnessa. Maailman suurin kaupunki Nekropolis siintelee taustalla. Se on kaupunki jonne kaikki meitä ennen eläneet äärettömät sukupolvet ovat joutuneet ja jonne itsekin olemme matkalla. Mikä huikea ajatus. Adagio etenee arkunkantajan askelin: hitaasti, suurta taakkaa kannatellen. (...) Rakas ystävä, haluaisin kirjoittaa sinulle, mutta sinä olet jo kuollut : tämä on maailman suurin kaupunki sillä kaikki päätyvät tänne, ihan kaikki :

Vuola leikittelee kielellä ja sijamuodoilla 
  • Tiedän nyt, että tällä kielellä tunneverbiin liittyy aina partitiivi, ihmistä aina osaksi rakastetaan ja osaksi vihataan. 
  • Taivutan liian vahvaa verbiä, monikko käy turhaksi Olen aivan yksin vaikka koko kaupungin ihmiset kävelevät selkäni takana...
  • Yksin kuin Maria Callas viimeisinä vuosinaan,  vailla ääntä, vailla Onassista, kirotun yksinäisenä kuin viimeinen jättiläispanda Berliinin eläintarhassa...
  • Preesensin ja futuurin välillä ei ole eroa: mihin sitoudut nyt, sitoudut myös tulevaisuudessa...
  • Voidaan sanoa 'sakset ovat pöydällä' mutta entäs 'pöydällä on sakset', kysyn vaan? (...) Pöydällä on sakset. Niin vissiin. Onko minulla sinut?

Kirjan yhdeksän osaa sisältävät monia koskettavia ajatuksia ja runoja. Norma Jean tuskailee pilkunviilaajamiestään, Maria Callas äänensä menoa, maanviljelijät hallan viemää satoaan, nainen sydäntä riipaisevasti syntymätöntä lastaan; Bangokin huorat kulkevat Pradan kengillä kohti kuolemaa, Elizabeth Taylor postittaa kahdeksatta hääkutsuaan eikä paisunut Henrik VIII mahtunut arkkuunsa. Vuola antaa unettomalle 18 uutta tapaa laskea lampaita - todennäköisyys kerrallaan.

Kirja on hullutteleva ja aiheiltaan runsas, mutta minua ei haitannut ollenkaan. Viihdyin Vuolan mielikuvituksen säkenöinnissä ja hänen runoutensa rytmissä. Runo Elämä. Käyttöohje antaa montakin ilkamoivaa elämänohjetta, ja lopuksi: Älä koskaan katso taaksesi. Älä ole sen kanssa jota et rakasta. Minä annan lukijalle ohjeeksi: Älä jätä Maailman vaikeinta kieltä lukematta! 

Se alkaa rytmistä, painavan ja painottoman vaihtelusta, avautumisesta ja sulkeutumisesta, systolesta ja diastolesta, levosta ja työstä, arjesta ja juhlasta, sodasta ja rauhasta, äänestä ja hiljaisuudesta, liukumisesta suden hetkeen ja hetkestä pois, ojennuksesta ja koukistuksesta, renessansseista ja pimennoista, mimesiksestä ja diegesiksestä, ylevästä ja groteskista, alfasta ja omegasta, lopusta ja alusta, tästä : talvi kevät kesä ja se neljäs, vuoksista ja luoteesta, noususta ja asettumisesta, sisääntyöntymisestä ja ulosvetäytymisestä, täyttymisestä ja tyhjentymisestä; se saa alkunsa hellyydestä läikkymässä hellyyttä vasten, supistuksista, hapen ja hiilidioksidin vuorottelusta, ja lima kuin hellyys ympäröi, kun se syntyy,
                                                               verissä päin ulos maailmaan sisään,


Orkesteri jota emme kuule ** / Tammi 2007 / Vuolan esikoisrunoteos / Kalevi Jäntin palkinto 2007 / Kiiltomato

Satakieli ei opi laulamaan, se laulaa vaan.

Musiikki ja sen rytmi ovat Vuolalle tärkeitä. Kenties hän soittaa itse, on myös muusikko tai laulaja? Kokoelmassa on kuusi osaa: Orkesteri, jota emme kuule, Omaan tahtiin, Orkesterin nahkoja, Pimeää vain silmille, Nahanvaihtaja ja Nuottiviivoitettu häkki. Musiikki on itselleni vieraampi alue enkä soita mitään instrumenttia. Tämä kokoelma on korkealentoisempi eikä se oikein avautunut minulle. Parhaiten avautuivat vuodenajoista ja rakkaudesta kertovat runot. Kirjassa tekstit on asemoitu taidokkaasti, katsotaan pystyykö bloggeri siihen:

Jos myöhästyy kohotahdista, ei enää voi kutsua
                      sitä takaisin; mitään ei voi.
                                           Odotamme kertausta: tätäkö se olikin?
Aikamme vilahti instrumentin läpi,
                       kävi kumartamassa, siinä se. Käsistä raukeaa viimeinen sävel,
                                            kaukaisen himon muisto.

Vuodenajoista kertovat runot ovat aika pitkiä. On  Talvi, Kevät, Kesä, Syksy ja Joulunalusruuhka. Tähän maaliskuuhun sopii ehkä alku Keväästä:

             Täällähän sinä olet, taas kevät
parittomilla viikoilla pummaat tulta, valoa
              parillisilla tarraat kehen tahansa, kaupparatsuihin,
suudelmiin, mitä nuo imelät pyrkyrit ovatkin
              Onko kellään tulta? kysyt
baarissa, riehut vihreääsi, auttamatonta:
               vanha suola janottaa, monet kerrat
ryhdyt talveen, koleaan vuodekumppaniin
               Ryppyinen ukko, ei siitä taaskaan irtoa
kuin hymykuoppien nipistysjäljet
               Et oikein tiedä pitäisikö tässä pukea
vai riisua, antaudut sille
               pitkin puistatuksin, hiukset takkuisina
niin sanotun rakkauden jäljiltä
               yrität jotain, säveltapailua, uusia surkeita treffejä
Ja aina vain se vanha äijä läähättämässä niskaan...
               etc.
Runokokoelma Musta ja punainen / Tammi, 2009
Juuri ilmestynyt:
Olet täyttänyt ruumiini tulella - Eroottisen runouden antologia / Wsoy 2017 / toimittanut Sinikka Vuola

Sinikka Vuolan toimittama teos juhlistaa suomalaisen runouden aistillisuutta ja erotiikan monimuotoisuutta. Teos tulee iholle ja täyttää lukijansa eroottisilla kohtaamisilla. Antologiaan on monipuolisesti valittu elävien runoilijoiden tekstejä vuosilta 2000-2016. Teos toimii runon lukijan hemmotteluteoksena, kattavana käsikirjana ja kauniina lahjakirjana.
Runojen lisäksi kirja sisältää runoilijoiden kirjoituksia runojensa synnystä ja eroottisten elementtien käytöstä.

Hehkuvan verisen pionin sielu / sykkii ihmisyyteni verivirtaa / hehku latautuu sydämeni sisälle / laavan lailla / rakkauden mahlaa kaikissa astioissani.

Katja Kallio - Yön kantaja



Pariisin glamour on kaukana tuosta nuhjuisesta lähiöstä, joka lemuaa rappiotaan ja mekastaa riitojaan. Kuumailmapalloilija Duplessis röhnöttää henkselit alas laskettuina paita hieltä haisevana ja tukka takussa sisarensa Célinen sohvalla. Asunnossa on ahdasta. Amanda on pessyt hiuksensa, mutta yrittää tahraisine hameineen sulautua tapettiin. Katja Kallion luoma kuva on kuin suoraan Toulouse Lautrecin maalauksista, mutta ilman edes joidenkin niiden pienoista hohtoa. Näen Amandan myös istumassa viinilasinsa ääressä savuisessa kapakassa ja myymässä sitä ainoaa mikä on hänen omaansa. Ilmojen halki unelmiin vievä kuumailmapallo on säilötty vajaan, eivätkä ilmavirtaukset ole koskaan suotuisat uuteen lentoon.

Levoton Amanda oli piikki äitinsä lihassa, vinoon jo kohdussa kasvanut, aina aiheuttamassa hankaluutta ja häätöjä asunnoista. Rääväsuinen tyttö käyttäytyi normeista poikkeavasti, näki olemattomia, riisui itsensä alasti ja lenteli kaupungilla. Jo 13-vuotiaana Amanda lähti lentelemään laajemmaltikin: Pietariin, Moskovaan ja ties minne. Salavuoteus oli tuohon maailmanaikaan rangaistava rikos ja irtolaiset uhka yhteiskunnan moraalille. Hämeenlinnan naisvankila oli tullut tutuksi Amandallekin.

Kun unelmat Pariisissa kariutuvat Célinen parvekkeen lasioven sirpaleisiin Amanda passitetaan takaisin Suomeen ja Seilin saaren mielisairaalaan, josta kukaan ei ole ikinä päässyt pois. Amanda uskoo aluksi hänelle kerrottuja valheita: on kyse vain lyhyestä ajasta, vain kesästä, sitten katsotaan. Vapaakävelijäksi etuoikeuksin edennyt Amanda elättelee toiveita. Mutta kun Sofiakin, tuo suloinen, lämmin ja pehmoinen hoitaja väittää muuta, Amanda alkaa luovuttaa ja lamaantuu.

Vapaakävelijä! Amanda pinkaisi juoksuun. Hiekka hyppi ja rapisi hänen perässään. Työpuvun helmat hulmusivat ja telmivät nilkoissa ja yrittivät kietoutua niiden ympärille, jotteivät olisi vallan lentäneet tiehensä. Ämpäri poukkoili hänen kädessään, hyppeli kuin koiranpentu.

Mutta kukaan muu kuin Amanda ei nähnyt, että Sofia oli ruokittu niittyjen ja piennarten kukkasilla, kevätesikoilla ja kellukalla ja ketoneilikalla ja orkidean kaltaisella peltomaitikalla. Kukaan muu ei haistanut kaikkea sitä kukkaa hänen hengityksestään. Muut eivät tajunneet, että jos olisi raottanut kaulusta tai nostanut hihaa, ja puraissut Sofian pyöreää hartiaa, nirhamasta olisi purskahtanut makeaa suun täydeltä.

Turun valot kajastavat taivaanrannassa. Kaupunki on niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Seili on eristynyt yhteisö saarella. Vain postivene pitää yhteyttä mantereeseen, talvikuukausina ei ole sitäkään. Kerran Amanda yrittää luistimilla karkuun jään yli, mutta kalastaja Isaksson nappaa hänet kiinni.  Lopulta Amanda menettää Isakssoninkin, tuon saaren ainoan oikean ihmisen. Amanda jää, vuodet kuluvat, vanha kaarti kuolee tai höpertyy. Hatarassa ja kylmässä vajassa Amanda lukee kirjojaan, ystävänään vain valpas kärppä.

Välillä hulluus puhui hänelle simasuulla. Jos hän antaisi sille periksi, tässä paikassa olisi järkeä kuin taikaiskusta, ja tässä kohtalossa. Sietämättömästä vääryydestä tulisi loppu kuin piloillaan. Jäljelle jäisivät pelkät tosiasiat, hulluus ja hullujenhuone, rinta rinnan.


Toulouse Lautrec

1890: diagnoosi Insania epileptica menstrualis. Se riitti sulkemaan Amandan loppuiäkseen Seilin saaren mielisairaalaan silloisen psykiatrisen 'hoidon' armoille, vain 26-vuotiaana. 28 vuotta aika retkotti raskaana hänen päällään kunnes se kului loppuun. Mutta sentään hänen Pariisista ostamansa 16 silkkipukua tapetoivat silkkisellä ja värikkäällä säihkeellään hänen sellinsä seinät! Kermaakin kahvissa joskus oli. Ja muistot.

Omenanpunainen puku. Ruosteenruskea takki jossa oli kukkakirjailua ja puunapit. Niin tummankeltainen silkkihame että se oli melkein musta. Tiilenpunainen villahame. Oranssiruudullinen silkkitaftihame. Mustavalkoraidallinen alushame. Mustavalkoraidalliset silkkisukat.

Yön kantaja perustuu todellisen Amanda Fredrika Aaltosen (1865-1918) elämään aikana, jolloin psykiatrinen hoitolaitos oli pelkkä säilö. Varsin monella potilaalla ei ollut kunnon diagnoosia. Tuon ajan Seilin mielisairaanhoidosta on väitellyt Jutta Ahlbeck-Rehn.

Minä rakastuin Amandan tapaan ajatella, Katja Kallion ihastuttavaan kieleen. Amanda ei ollut kuin muut Seilin hullut, hän näki, kuuli, havaitsi ja tunsi toisin. Hän näki sinisiiven siiven pienimmänkin vavahduksen, kuuli ketunpojan heiveröisen haukahduksen ja heinänkorsien keijuisen kahinan.  Vaikutelmat elivät vahvoina hänen päässään. Luonnonystävänä Kallion lukuisat luonnosta ottamat vertaukset hurmasivat kauneudellaan ja herkkyydellään.

Amandan kohtalo on rankka siivu maamme historiaa, tarina jota ehkä emme haluaisi muistella. Hänen tarinansa on yksi monista, traaginen ja epäoikeudenmukainen. Kallio kertoi Amandasta myötätunnolla, ymmärtävällä hellyydellä ja tavattoman kauniisti. Tämän kaiken Amanda ansaitsi! Tosin Kallion viehättävä kerronta oli salakavalaa: vietin muutamankin yön Seilissä Amandan viereisessä sellissä nähden omia painajaisiani. Päällimmäisenä kauhistus siitä, että minulta oli riistetty vapaus eikä ollut mitään mahdollisuutta päästä pois.

Yön kantajaan on ihastunut myös Tuija

Katja Kallio
Yön kantaja
Otava 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

23. maaliskuuta 2017

Anna Kortelainen - Puolivilli puutarha



Jos teillä on sama tilanne kuin minulla, että Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -teosta saa odottaa kirjastosta vielä hyvän tovin, Albert Edelfeltiin ja hänen taiteeseensa voi tutustua vaikkapa ihailemalla ja lukemalla tätä Anna Kortelaisen hienoa kirjaa Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Kirja on upeasti kuvitettu ja ainakin minä löysin taiteilijalta useita ennennäkemättömiä töitä.

Kiialan kustavilainen kartano oli Edelfeltin (1854-1905) lapsuudenkoti Haikon ja Porvoon maisemissa. Kun isä kuoli tuberkuloottiseen verensyöksyyn pojan ollessa vain 14-vuotias, kartano jouduttiin myymään. Isä jätti näet perheen puille paljaille, ja tämän suuret velat Edelfelt makseli pikkuhiljaa taiteilijantyöllään. Nuoren Edelfeltin harteille lankesi siis perheen elättäjän taloudellinen vastuu ja sen paineet. Elätettävänä olivat äiti Alexandran lisäksi kolme siskoa: nuorena tuberkuloosiin kuollut Ellen sekä Annie ja Bertta. Muuten, Edelfelt pelkäsi koko aikuisikänsä tuberkuloosin mahdollista periytyvyyttä, joskin hänen kohtalokseen koitui sydänkohtaus vain 51-vuotiaana.

Porvoo Kiialan kartanosta nähtynä 1897
Voi vain kuvitella mitä Edelfeltin mielessä liikkui kun
hän maalasi tämän näkymän menetetyn Kiialan parvekkeelta äidilleen syntymäpäivälahjaksi!

Edelfeltien kesäkodiksi muodostui pian pieni vuokrahuvila Villa Edelfelt, jonne Edelfelt palasi joka kesä Pariisista. Sinne taiteen pääkaupunkiinhan hän oli lähtenyt uraa luomaan jo 19-vuotiaana ja vietti siellä käytännössä kaikki talvet kuolemaansa asti. Tuon kesävillan yhteyteen rakennettu pieni ateljee on nyt Albert Edelfeltin ateljeemuseona, linkistä voit lukea lisää.

Villa Edelfelt 1893

Rakkaassa kesäpaikassa tuntee kaiken. Jokainen rantakivi on tuttu, polun ääriviivat tunnistaa kuin oman käsialansa, kotitalossa on aina oma ominaistuoksunsa. Keskellä talveakin muistaa, miltä tuntuu soutuveneen hidas lipuminen rantaan ja sen ensimmäinen kosketus santapohjaan.

Edelfelt avioitui vapaaherratar Ellan de la Chapellen kanssa vasta 34-vuotiaana, joten Pariisissa seksuaaliseen vapauteen ja boheemiin taiteilijaelämään tottunut taiteilija vietti kesäisin siistiä selibaattia perheen naisten hoivissa. Kesä maalla oli hänelle sekä latautumisen että kiivaan työskentelyn aikaa, sillä hän maalasi kesäisin Haikossa yli 220 maalausta, erityisesti upeita kansankuvauksia. Minua huvitti Kortelaisen kertomat neurasteniasta, tuon ajan muotidiagnoosista. Tämä sairaus uuvutti myös kaupunkien miehiä, teki heidät hermostuneiksi, väsyneiksi ja voimattomiksi. Suositeltu lääke oli lepo luonnossa kaukana kaupunkien hektisestä sykkeestä.

Porvoo Näsinmäeltä nähtynä 1898
Siron oksiston käyttäminen 'kaltereina' oli japanilaisista
puupiirroksista lainattu tehokeino.
Edelfelt oli hyvin viriili mies, ja kun ajattelee Edelfeltin onnetonta, sovinnaisuussyistä solmittua avioliittoa ja jatkuvaa ulkosuomalaisen elämää Pariisissa, niin tottakai hänellä oli naissuhteita. Porvoosta kotoisin oleva, Pariisissa vaikuttanut lapsuudenystävä, kuvanveistäjä Ville Vallgren väitti, että Edelfeltillä oli rakastajattarensa ja mallinsa Virginien kanssa kaksi lasta. Mutta vaikka kuinka kolusi ranskalaisia arkistoja, Kortelainen ei löytänyt tästä pitäviä todisteita.

Berta-sisko 1883
Kortelainen kuvaa hienosti 1800-luvun lopun ajankuvaa. Fennomaanit rynnistivät, mutta Edelfelt vastusti heitä kiivaasti, olihan hän ruotsalaisen isän ja suomenruotsalaisen äidin poika. Suomea Edelfelt ei puhunut, mutta ranskaa yhtä sujuvasti kuin äidinkieltään. Haikon kesä oli hänelle talvisin ainainen kaipuun kohde. Pariisissa hän maalasi puolimaailmannaisia ja Salonkiin sopivia aiheita, mutta Haikossa nostalgisia maisemia, perhepiirinsä naisia ja tavallista kansaa.

Kansankuvauksista otan tähän yhden esimerkin, Jumalanpalveluksen Uudenmaan saaristossa 1881. Tämä maalaus oli esillä Pariisin Salongissa ja siitä nähty kuva teki suuren vaikutuksen Vincent van Goghiin. Van Gogh kehui maalauksen tunnelmaa ja etenkin vaaleanpunaiseen pukeutuneen naisen ilmeikästä asentoa. Kortelainen sanoo maalauksesta näin:

Jumalanpalvelus Uudenmaan saaristossa 1891

Merenselkä on autioitunut, kun Edelfelt on koonnut kalastajia ja vaimoväkeä ulkoilmajumalanpalvelukseen. Luterilainen pappi toimii siis samalla tavalla kuin Edelfelt: jalkautuu kansan pariin ja tekee työtään ulkoilmassa, en plein air.

Kirjan parasta antia ovat Kortelaisen analyysit ja selitykset kunkin maalauksen taustoista ja tyylistä. Ihanaa luettavaa näin kevään korvalla kun luonto ja puutarha vielä odottavat heräämistään. Edelfelt halusi Haikon puutarhaansa alkukesään unikkoja, keskikesään salkoruusuja ja loppukesään auringonkukkia. Niin minäkin omaani! Kortelaisen Puolivilli puutarha lisäsi taas hiukan ymmärtämystäni Edelfeltiä kohtaan ja totesin taas kerran, miten tavatoman taitava hän olikaan.

Yksityiskohta maalauksesta Haikon puutarhassa
Talvisin Pariisin puistot ja muotopuutarhat olivat Edelfeltin kosketus luontoon.
Villi kukkaniitty oli vapauden ja samalla katoavuuden symboli.


Pahoittelen kuvien huonoa laatua, kuvasin ne kirjasta.
Hyvää kevään ja kesän odotusta!


Anna Kortelainen
Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko
Otava 2004
****
Omasta hyllystä

22. maaliskuuta 2017

Hanya Yanagihara - Pieni elämä


Varaudu siihen, että Yanagiharan romaani vie järkesi, jäytää sydäntäsi ja kaappaa elämäsi hallinnan. - Romaani joka kuohutti Amerikkaa. - Ällistyttävä, järkyttävä ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista.

Pieni elämä ei kirjana ole pientä nähnytkään: se on yli 900-sivuinen mammutti, joita vierastan periaatteesta. Tarinan ytimessä on neljän nuoren miehen ystäväporukka, joka on hitsautunut yhteen jo collegessa. Porukka on poikkeuksellisen tiivis, kuin perhe ikään. Kaksi heistä on New Yorkista: musta, haitilaissyntyinen rastatukkainen JB, josta tulee ikoninen kuvataiteilija; puolimusta Malcolm, superrikkaan perheen arkkitehtipoika; ja sitten nämä köyhät, isättömät ja äidittömät: Wyomingista kotoisin oleva maalaispoika, ruotsalaissyntyinen orpo Willem, josta tulee Hollywood-tähti; ties mistä kotoisin oleva, monietninen & vaikeneva Jude, josta tulee huippujuristi. Tarina sijoittuu Bostoniin ja New Yorkiin; myös Lontooseen, Pariisiin ja Roomaan kun nämä neljä nuorta miestä aikanaan valloittavat maailman. 

Yanagihara kuvaa tämän nelikon elämää ja koko elämän kestävää, tiivistä ja poikkeuksellista ystävyyttä yli 30 vuoden ajan. Miehet ovat kaikki valinneet urakeskeisen ja lapsettoman elämäntavan. He elävät amerikkalaista unelmaansa todeksi: jokaisesta tulee menestynyt, superrikas, ympärisön ihailema ja kadehtima. Tarinan edetessä JB ja Malcom väistyvät taustalle, kirjailijan huomio keskittyy Willemiin ja etenkin Judeen, kämppäkaveruksiin, jotka aluksi asuvat surkeassa kämpässä China Townissa ja myöhemmin ylellisessä loftissa.

Ystävykset ovat kuin ketkä tahansa nuoret, juhlivat ja toilailevat, rakastuvat ja eroavat. He kertovat toisilleen avoimesti aivan kaikesta, mutta traaginen Jude vaikenee kuin simpukka. Hän on komea, mutta ontuva kävely paljastaa hänen selkävammansa. Säännöllisin välein tuo vamma aiheuttaa kipukohtauksia, jotka saavat Juden tärisemään ja vievät tajunnan. Kämppäkaveri Willem auttaa, huolehtii ja kuskaa Judea lääkäri Andyn hoidettavaksi. Andystä tuleekin Judelle läheinen nro kaksi, hänen lääkärinsä loppuelämäksi.

Jude on lapsena koetun, vuosia kestäneen äärimmäisen pahuuden ja pahoinpitelyn uhri. Tämä kaikki on vienyt hänen fyysisen terveytensä ja jättänyt hänen mieleensä itsetuhoisen sekasorron. Jude käyttää kaiken tahdonvoimansa ja energiansa häpeälliseksi kokemansa menneisyytensä salaamiseen. Kun paljastumisen pelko ja ahdistus vyöryvät yli äyräitten, Juden on pakko helpottaa oloaan vahingoittamalla itseään fyysisesti.

Yanagihara suorastaan mässäilee Juden karmivilla kokemuksilla, läpi kirjan, uudestaan ja uudestaan. Luin Lauran linkkaaman The Guardianin haastattelun, jossa kirjailija kertoo liioittelun olleen tarkoituksellista. Mutta en siltikään ymmärtänyt miksi. Kun Caleb astui Juden elämään minua oksetti ja kuvotti. Kirjailija vähensi sairaan väkivallan kuvaustaan toviksi, mutta aloitti taas. Tätä se oli: silmitöntä on off väkivaltaa läpi kirjan.

Juden identiteetti on täysin hukassa. Hän ei pysty uskomaan ja ottamaan läheistensä rakkautta ja sanoja vastaan. Kaikesta heidän todistelustaan huolimatta hän kokee itsensä arvottomaksi. Hän kokee olevansa niin paha, että ansaitsi kaiken hänelle lapsena tapahtuneen. Lapsena kuullut vähättelyt ja loukkaukset ilkkuvat hänen päässään ja tunkeutuvat hänen uniinsa. Willemissä Jude löysi ystävän, onnen ja lämmön, mutta Yanagiharan tunteeton ratkaisu oli se, että Jude menetti myös Willemin tuen ja turvan.

Olet kärsivällinen. Olet antelias. Olet paras kuuntelija jonka tunnen. Olet kaikin puolin fiksuin ihminen jonka tunnen. Olet kaikin puolin rohkein ihminen jonka tunnen. Olet lakimies. Johdat riidanratkaisuryhmää Rosen Pritchard and Kleinilla. Rakastat työtäsi, teet sitä kovasti. Olet matemaatikko, olet loogikko. (...) Sinua kohdeltiin hirvittävällä tavalla. Sinä selvisit siitä. Sinä olet aina ollut sinä.

Yanagiharalla on tarkka ja havainnoiva psykologinen silmä, mutta silti Juden hahmo oli minusta varsin epäuskottava. En pysty millään uskomaan, että henkilö joka on psyykkisesti noin rikki pystyy ammatissaan olemaan noin pätevä, menestynyt ja briljantti.  Toki Jude keräsi sympatiat, empatiat, myötätunnon, säälin, surun ja maailman kaikki tuon tyyppiset tunteeni. En tiedä mihin kustantaja viittaa lauseella kuohutti Amerikkaa. Oliko kuohunnan aiheena kenties lastensuojelun piirissä olevien turvattomien lasten pahoinpitelyt, monenlaiset seksuaalisuudet vai psykoterapian tehokkuuden ja parantamiskyvyn vähättely?

Itselleni heräsi paljonkin kysymyksiä. Mikä on lähimmäisen vastuu henkisesti horjuvasta, itseään hirvittävillä tavoilla vahingoittavasta lähimmäisestä? Onko puututtava ja millä tavoin? Missä kulkee aikuisen ihmisen yksityisyyden kunnioittamisen raja? Voiko olla totta, että yhteiskunnan ylläpitämä lastensuojelujärjestelmä on näin mätä ja sokea? Eikö kukaan huomaa?

Yanagihara kuvaa myös sitä, miten vaikeaa ja raskasta on elää henkisesti rikkinäisen ja itsetuhoisen ihmisen lähimmäisenä. Koko ajan elää usko, toivo ja luottamus siihen, että pystyy rakkaudellaan tämän parantamaan. Aivan kuin nainen uskoo parantavansa ja raitistavansa alkoholistimiehensä. Mutta turhaan, luottamus horjuu, pettymykset seuraavat toisiaan, ärsytys kasvaa, turhautuneisuus ja oma avuttomuus ovat vähällä sairastuttaa läheisenkin. Seuraa vahtimista, kyräilyä ja pullojen piilottelua, vihan tunteita.

Rikkinäisen Juden kujanjuoksua kuvatessaan Yanagiharan kohuttu romaani sukeltaa tummista tummimpiin vesiin, mutta ystävyyden, sen kauneuden ja murheiden, tulkkina se kulkee vakaasti kohti valoa.

Järkyttävä, kyllä. Valoa löysin, mutta ainoastaan ystävyydestä, sillä Yanagihara vetää pahuuden ja väkivallan äärrimmäisen överiksi. Monessakin kohtaa kirjailijan kerronta on loistavaa, esim. Juden adoptioisän Haroldin ja lääkäri Andyn puheenvuoroissa sekä surun kuvauksessa. Mutta miksi, oi miksi hän teki Pienestä elämästä näin brutaalin ja rankan sairaan väkivallan tuhovoiman kuvauksen! Vähempikin olisi riittänyt. Jos Yanagiharan tarkoitus oli takoa lapsena koetun väkivallan tuhoisuus lukijan kalloon, siinä hän toden totta onnistui. Pieni elämä on aivan kaamea kirja pahuudesta ja sen aiheuttamista traumoista. Ansionsa siinä on, mutta toivon kuitenkin, ettei yksikään itsetuhoinen nuori löydä tätä kirjaa.

Kirjan ovat lukeneet myös Laura, Maisku, Elegia; kirjailijan haastattelu The Guardianissa

EDIT
Karsin tekstistä liikoja juonipaljastuksia, joihin niin usein syyllistyn. Luettuasi kirjan, arvaat hyvin mitä kaameuksia poistin.

Hanya Yanagihara
A Little Life 2015
Pieni elämä
Suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...