18. tammikuuta 2018

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät


Harjukaupungin salakäytävät on juuri niin mielikuvituksellinen kuin reaalifantasian mestarilta Jääskeläiseltä sopii odottaa. Kustantaja, kirkkovaltuutettu Olli Suominen luotsaa Kirjatorni-nimistä kustantamoaan Jyväskylässä, on naimisissa ja hänellä on pieni poika. Tapahtumat lähtevät liikkeelle kun Suomessakin julkaistaan maailmanlaajuinen bestseller Elokuvallinen elämäntapa. Käy ilmi että tuore bestselleristi Kerttu Kara on Suomisen nuoruuden suuri ihastus.

Jos Karan uusi kirja saadaan Kirjatornille, on kustantamon tulevaisuus pelastettu. Suominen ei ole mikään somettaja, mutta hän luo Facebookiin profiilin, ja kaverimäärä kasvaa räjähdysmäisesti. Kavereiksi ilmaantuu tietysti kirjailija Kara, mutta myös lapsuuden Tourulan viisikon kolme jäsentä. Kustantaja Suominen joutuu elämänsä pyöritykseen.

Jääskeläisen kehittelemät juonikuviot olivat hulvattomia ironisuudessaan ja absurdiudessaan. Teoksen kantavana ideana ja filosofiana on tuo nautittava elokuvallinen elämäntapa - Cinematic Life Style, jota valotetaan eri kanteilta useissa Karan sitaateissa. Cinemaattisuus ei poista tuskaa, mutta tekee siitä esteettisempää, eräänlaista emootioiden viiniä tai tunteiden musiikkia. Elokuvallinen elämäntapa ulottuu sitä noudattavan ihmisen kaikille elämänalueille: pukeutumiseen, kampaukseen, klassikkoelokuvista lainattuihin repliikkeihin, aivan kaikkeen. Elokuvallisen elämäntavan suurin hidaste on hidas jatkumohakuisuus - halu välttää riskejä ja muutoksia, halu tyytyä entiseen ja tavanomaiseen.

Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista. Ihminen voi oppia näkemään väistämättömien pakollisuuksien sijasta kaikki mahdottomatkin mahdollisuudet ja toteuttamaan niitä elokuvallisen estetiikan hengessä. Hänen vain pitää uskaltaa poimia ja haukata niitä päärynöitä, joita elämänpuun oksat notkuvat. Se vaatii toki paljon - itse asiassa koko elämän - mutta lopulta ei sen enempää kuin vaihtoehtokaan.

Suominen saa kaapattua Karan suurelta Wsoyltä Kirjatorniin. Uuden kirjasarjan, nimeltään Maaginen kaupunkiopas ensimmäinen osa esittelee Jyväskylää. Merkityksellisyyshiukkasten eli M-hiukkasten tihentymät joissakin paikoissa ovat äärimmäisen otollisia elokuvallisille kohtauksille. Itse en tunne Jyväskylää juuri ollenkaan, mutta kaupunkia tunteva lukija saa lukemastaan taatusti paljon irti. Uskon myös että ajatus Harjukaupungin mahdollisista salakäytävistä kutkuttaa jyväskyläläisten mielikuvitusta.

Jääskeläisen huikeassa reaalifantasiassa tapahtuu paljon ja koko ajan. Kirjailijan ote pysyy napakkana alusta loppuun ja juonen mutkat tarjoavat hurjia yllätyksiä, traagista rakkauttakin. Minut hurmasi täysin elokuvallisen elämäntavan loistavasti kehitelty elämänfilosofia kaikkine siihen liittyvine piirteineen. Teos toi myös mieleen kymmenet hienot vanhat elokuvat karismaattisine tähtineen - kerrassaan nautittavasti kehitelty. Olin myyty.


Pasi Ilmari Jääskeläinen
Harjukaupungin salakäytävät
Atena 2010
Kansi Jussi S. Karjalainen
*****
Kirjastosta

16. tammikuuta 2018

Fiona Barton - Leski


Jeanie Taylor on tuore leski. Ei hänen elämänsä helppoa ollut aikaisemminkaan, mutta viimeiset neljä vuotta ovat olleet hermoja raastavaa piinaa: media on ollut kimpussa kuin hyeenalauma, naapurit ovat kääntäneet selkänsä ja solvauskirjeitä on tullut. Aviomiehen höpsötykset ovat paljastuneet joksikin äärimmäisen kuvottavaksi asiaksi. Nyt tämä piinattu nainen kertoo maagisen vetoavalla äänellä elämästään - ja minähän koukutuin ensi sivuista alkaen.

Vuonna 1957 syntynyt britti Fiona Barton antaa tässä esikoistrillerissään  äänen henkirikoksesta syytetyn puolisolle. Miltä vaimosta tuntuu, miten hän jaksaa seistä miehensä rinnalla, uskooko hän oikeasti tämän syyttömyyteen? Pitkä toimittajan ura ja vankka kokemus rikostapausten raportoijana kuultavat tekstissä vakuuttavasti. Kirjailija näyttää kuinka hillittömästi media metsästää, vainoaa ja vääristelee, miten poliisi tutkimuksissaan etenee. Barton kirjoittaa vetävästi ja nautittavasti. Alkuun on sanottava tosin, että aiheeltaan Leski on mitä kuvottavin: selvitettävä rikos kiertyy pedofiilirinkien, heidän nettikahviloidensa ja sairaan addiktionsa ympärille. Hyvän matkaa veikin ennenkuin pystyin vakuuttumaan siitä, että kykenen ylipäätään lukemaan tämän trillerin.

Vuonna 2006 se tapahtuu, koko Hampshirea kuohuttava kauhea tapaus: nuoren yksinhuoltajaäiti Dawnin suloinen 2,5 vuotias tytär Bella katoaa kotinsa etupihalta.  Keskeinen rikostarkastaja jutussa on viisikymppinen Bob Sparkes, joka tietää kokemuksesta että pienten lasten katoamiset tai sieppaukset eivät ennusta mitään hyvää. Koko poliisilaitos toimii kiihtyvillä kierroksilla Bellan tapauksessa, mutta saalis on laiha ja aika tuntuu kuluvan loppuun.

Epäillyksi päätyy lopulta entinen pankkitoimihenkilö, nykyinen jakeluauton kuljettaja Glen. Hänen avioliittoonsa kampaaja Jeanien kanssa lapsettomuus tuo omat ristiriitansa. Tietokoneelta löytyy kotiesinnässä lapsipornoa ja miestä syytetään, mutta todisteet eivät riitä. Bellan tapaus muodostuu rikostarkastaja Sparkesille pakkomielteeksi: vaikka juttu likimain hyllytetään, Bella ei jätä miestä rauhaan. Sparkesilta vie neljä vuotta saada tapaus päätökseen.

Barton kehittää kihelmöivän jännittävän juonikuvion. Itse rikostarkastaja Sparkes tuntui melko värittömältä poliisimiehen perikuvalta. Karmivin henkilöhahmo oli tietysti tuo lapsipornoon addiktoitunut  ja vaimoaan alistava Glen. Mies oli täysiverinen narsisti: eristi, vähätteli ja määräsi kaikesta vaimonsa elämässä. Vaimo Jeanien oli tanssittava miehensä pillin mukaan, tuettava tätä myötä- ja vastamäessä ja pidettävä koti sairaalloisen siistinä. Pidin kovasti tavasta, jolla Barton pani Jeanien puhumaan ja tapahtumista kertomaan. Mutta lopulta paljastui, että naisessa oli kaksi persoonaa: alistuva ja kuuliainen Jeanie sekä määrätietoinen ja laskelmoiva Jean. Tunsin suurta myötätuntoa Jeanieta kohtaan ja ymmärsin häntä oikein hyvin.

Minusta tämä oli tavattoman hieno psykologinen trilleri: loppuun asti jännittävä, sujuvasti kirjoitettu, ja juoneltaan hienosti kehitelty. Jeanie oli hallitseva hahmo, muut jäivät tämän piinatun naisen varjoon. Ihastuin Leskeen. Iljettävistä pedofiilirenkaista ja heidän lapsipornobisneksistään oli tietysti kuvottavaa lukea, mutta lukijaystävällisesti Barton ei liiaksi keskittynyt pedofilian karmeimpiin piirteisiin.

Leski on noussut bestselleriksi ja sen käännösoikeudet on myyty jo 35 maahan. Bazar julkaisee myöhemmin suomeksi myös kirjailijan toisen teoksen The Child  (2017). 

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin

Fiona Barton
The Widow
Leski
Suomentanut Pirkko Biström
Kansi Eija Kuusela
Bazar 2018
****
Kustantajan lukukappale - kiitos

15. tammikuuta 2018

Elisabeth Norebäck - Sano että olet minun


Ruotsissa tuntuu kasvavan huipputrilleristejä ja -dekkaristeja kuin sieniä sateella. Nyt käsillä on Elisabeth Norebäckin, 37-vuotiaan insinöörin esikoisteos, joka nousi heti kansainväliseksi sensaatioksi. Teoksen käännösoikeudet myytiin 25 maahan jo ennen sen ilmestymistä.

Nelikymppinen Stella on menestynyt ja kaunis nainen. Hän toimii psykoterapeuttina Tukholmassa, on onnellisessa avioliitossa yrittäjämiehensä Henrikin kanssa, ja heillä on 13-vuotias poika Milo. Tasapainoiselta näyttäviin kulisseihin kätkeytyy kuitenkin suurta tragiikkaa ja surua. Stellan maailma romahti ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten kun hänen pieni tyttärensä Alice katosi jäljettömiin. Lapsen arveltiin hukkuneen mereen, mutta ruumista ei koskaan löytynyt. Teini-ikäisen Stellan epäiltiin jopa itse vahingoittaneen lastaan.

Seuraavan kerran Stella meni psykoosiin 12 vuotta sitten, kun hän uskoi nähneensä Alicen huvipuistossa. Seurasi taas hoitojakso psykiatrisessa sairaalassa. Stella on oppinut hallitsemaan paniikkejaan ja sietämään ahdistustaan, mutta uskoaan tyttärensä elossaoloon hän ei ole koskaan menettänyt. Nyt Stellan elämän tasapaino suistuu taas raiteiltaan: hänen vastaanotolleen saapuu Isabelle, jonka Stella uskoo olevan kadonnut tyttärensä. Tytöllä on isänsä Danielin mustat hiukset, tämän suippo menninkäiskorva ja hymykuopat.

Stella on aina tuntenut että Alice on elossa, mutta kukaan muu läheisistä ei hänen uskomukseensa yhdy: Alice on kuollut ja haudattu. Piste. Aviopuoliso Henrik pelkää vaimonsa joutuvan taas psykoosiin, ja oireet ovatkin selvät. Stella saa taas paniikkikohtauksia eikä nuku; hänestä tulee ärtyisä ja epälooginen; hän käyttäytyy töissäkin agressiivisesti ja peruu vastaanottoaikojaan; hän alkaa juoda liikaa ja käyttäytyy nolostuttavasti ystävien ja sukulaisten parissa.

Mutta Stella ei anna periksi, vaan ryhtyy ottamaan asioista selvää salaa mieheltään. Norebäck loihtii huippujännittävän, pahaenteisen tunnelman ja mielettömän monimutkaisen juonikuvion, jossa lukija ei tiedä mikä on totta mikä Stellan harhaa. Nainen näkee nimittäin näkyjä, tuntee että häntä seurataan ja saa olemattomia puhelinsoittoja.

Toisissa luvuissa puheenvuoron saa nuori ja herkkä Isabelle, joka opiskelee Tukholman teknisessä korkeakoulussa. Hän on elänyt eristyksissä maalla, kaipaa vastikään kuollutta isäänsä ja tuntee etäisyyttä äitiinsä Kerstiniin. Hoitoalalla työskentelevä äiti Kerstin tuntuu yksinkertaiselta jalat maassa -tyypiltä, jonka kovasta elämästä hohdokkuus on kaukana. Hän haluaa suojella tytärtään suurkaupungin vaaroilta, varoittaa miehistä ja haluaisi tytön muuttavan takaisin kotiin Borlängeen.

Norebäckin vahva ja mestarillisella tavalla laadittu ja kerrottu trillerijuoni piti hyppysissään. Vihjeitä ja epäilyksiä pulpahteli mieleen pitkin matkaa. Tämä oli kolmen naisen triangelidraamaa, kaksi äitiä ja tytär heidän välissään. Stellan psyyken hätä ja aaltoilu oli kuvattu tarkkanäköisesti ja nuoren Isabellen toiveet ja ajatukset luonnehdittu herkällä kädellä. Taidokas henkilökuva syntyi myös Kerstinistä. Hurja tarina, ei moitteen sijaa, paitsi aivan lopussa: minusta oli epäuskottavaa, että kukaan nainen lähtisi yksin kohtaamaan henkilöä, josta tietää jo sitä sun tätä epäilyttävää.

Trilleri antoi paljon ajateltavaa. En voi kuvitellakaan. miltä äidistä tuntuu jos pieni lapsi katoaa vastaavalla tavalla. Olisi ihme jos hän ei romahtaisi. Tuli sääli myös niitä lapsia, jotka joutuvat elämään mielenterveydeltään järkkyneen vanhemman kanssa. Toivottavasti heitä ei ole paljon. Tämä oli vavahduttava kertomus järkkymättömästä äidinrakkaudesta ja äidinvaistosta. Huikea esikoisteos.

Muualla: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin

Elisabeth Norebäck
Säg att du är min 2017
Sano että olet minun
Suomennos Ida Takala ja Sirje Niitepöld
Like 2018
*****
Kustantajan lukukappale - kiitos

14. tammikuuta 2018

Olli Heikkonen - Jakutian aurinko #runosunnuntai



Irsk. Ääni ratapihan yllä 
kuin hampaiden kirskunta. Juna vaihtaa raidetta 
kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.

'Mielessäni oli kuva talvisesta ratapihasta, jolla pakkasen kangistama vaihde kirskahtaa uuteen asentoon ja ääni jää leijailemaan maiseman ylle. Kirskahduksella oli suora äänteellinen yhteys siperialaiseen kaupunkiin nimeltä Irkutsk.' - Heikkonen

Heikkosen esikoisrunokokoelma Jakutian aurinko vie lukijan useiden päivien uuvuttavalle matkalle junan kolkkeeseen, halki talvisen Siperian. Runoilija tarkkailee ikkunasta hyytävän kylmää maisemaa, autioita Siperian syrjäseutuja miettien omiaan ja tehden huomioita kanssamatkustajistaan. Vladivostokissa odottaa naisen lämmin syli, niin luulen. Siperian valtavaa äärettömyyttä on liki mahdoton ymmärtää, sillä Trans-Siperian rata nollapisteestään Moskovasta Vladivostokiin on pituudeltaan yli 9000 kilometriä; Moskovasta Krasnojarskiin on 4000 km, Irkutskiin 5000 km... Irsk!  Juna kolkkaa, taiga jatkuu horisonttiin ja sen yli, takamus puutuu ja hengitys huuruaa. Mutta vodka lämmittää ja laulu soi: Älä juo vettä. Älä juo, hyvä tavaton. Peltimuki kilkkaa ja saapasnahka soi, sillä nyt on joulu, nyt on hanat auki.

En tiedä mille vuosikymmenille Heikkonen itse on junamatkansa ajoittanut, mutta minä kaavailin sen jonnekin epämääräisille neuvostovuosille. Haistoin junavaunujen tunkkaisen ilman, jossa haisi mahorkka, hiki ja lika. Tunsin kropassani kolkkaavan veturin tärinän ja kovat puupenkit. Näin saman minkä Heikkonenkin: maisema ei vaihdu, samaa ääretönä taigaa, muutama asumus ja teollisuusrakennus siellä täällä. Ja hirvittävä kylmyys: savupiipun savu nousee taivaalle suorana kuin luoti tammikuun yli  40 C pakkasasteessa. Brr.

Kun talvi saapuu, se tapahtuu äkkiä. Linnut putoavat lennosta, ja meri rasahtaa jääksi. Lumi peittää lautan, joka oli matkalla Bengaliin. Masto vain törröttää. Valo kirveltää silmiä, ja kasvot puristuvat rypyksi. Tule silloin tänne, sulatetaan jääpuikko rommitotiin. Maataan ahkiossa silkkisen taivaan alla.

Runoissa on suggestiivinen matkanteon ja liikkeen rytmi, ja ne tavoittavat hienosti junavaunun tunnelman ja ilmapiirin, kuten myös Siperian olemuksen. Monelle suomalaiselle sanalla Siperia on huono kaiku. Siperia on meitä opettanut, siellä on ollut työ- ja vankileirejä niin meille suomalaisille kuin myös neuvostokansalaisille. On vaikea ymmärtää miten siellä kukaan jaksaa elää ja asua, ainakaan vapaaehtoisesti. Harvaan asuttu, syrjäinen ja raa'an pakkasen purema.

Kun kuu värjää kaupungin, kristalli välkkyy 
ja poreilee kirpeä juoma. 
Ilta ripottaa tähdet lammikoiden pintaan. 
Jään ylle leviää silkkinen viitta. 
Tämä näky lumoaa meidät 
kaksi hiljaista, höyryävää suuta. 
Tämä on humala ilman viinaa, umpihumala tähtien soidessa, 
tämä on juhlahetki avaruuden laidalla, 
jalkojen alla fossiilien kohina. 
Siis juokaamme malja: enää painovoima ei päde, 
ja höyry saa kätkeä meidät.

Itse olen matkustanut junalla vain Pietariin, silloiseen Leningradiin joskus 80-luvulla. Näkymät junan ikkunasta olivat köyhiä ja surkeita: harmaantuneita hirsitöllejä kuin Suomessa 1800-luvulla, mummot kuokkimassa pieniä puutarhaplänttejään, pikkutytöillä paksut pässinpökkimät sukat - ankeaa, ankeaa. Heikkonen on vanginnut loistavasti runoihinsa kaiken tämän Venäjän syrjäseutujen köyhyyden ja ankaran ilmaston kurimuksen. Mutta muu maailma on lähellä Vladivostokin satamakaupunkia, jossa laivataan piraattituotteet ja valonarat lastit:

... ja tuuli tuo terveiset, hello from Hokkaido, 
this is the free world calling, merten takana 
Frisco jo bailaa.

Olli Heikkonen (s. 1965) on on julkaissut viisi runokokoelmaa: 1) Jakutian aurinko (2000) - Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto; 2) Kuinka maa muuttui musiikiksi (2003); 3) Jäätikön ääri (2007); 4) Teoria kaikkein pienimmistä (2015) - Einari Vuorela -runopalkinto 2017; 5) Regional-Express (2016)


Muualla: KiiltomatoLuettua elämää
Heikkonen kertoo kokoelman synnystä / Kirjasampo
Kokoelman runoja englanniksi - suomeksi

Olli Heikkonen
Jakutian aurinko
Tammi 2000
Kansi: Markko Taina
****
Kirjastosta

Heikkonen on tavattoman hyvä lavaesiintyjä.
Tässä Anja Erämajan ja Sinikka Vuolan kanssa Helsingin kirjamessujen Runousaamiaisella 2017.

Hyvää huomenta! - Hyvää runosunnuntaita! 
Tavoitteeni on julkaista joka sunnuntai jotain runoista.
Se voi olla muutama yksittäinen runo tai lukukokemukseni jostain runokokoelmasta.
Lähetä runovinkki tai postauslinkki kommenttikentässä tai sähköpostiini:
riittacita@gmail.com

Runosunnuntaissa tänään mukana:
Luovasti vinossa / Esther Helmiä - Hyinen hauta
Harmaasusi / Harri Markoff  
Runomaalari / Seija  
❤︎