18. syyskuuta 2017

Jarkko Tontti - Jacasser


Ilmeisesti Jacasser on kirjailija Tontin jonkinlainen alter ego. Nimi tulee ranskan kielen verbistä jacasser, joka tarkoittaa lörpötellä, harakasta myös räkättää. Englannin kielen vastine on jackass, aasi tai pölkkypää. Siis lörpöttelevä aasi tai räkättävä pölkkypää? Kokoelmassa Tontti kyllä lörpötteleekin ja puhuu hyvin monenmoisista asioista miehen elämässä. Kokoelmassa on kuusi osaa, ja niissä Jacasserin ajatus kulkee lapsuudesta keski-ikään, miettiipä hän myös vanhuuttaan ja kuolemaansa. Jokaisessa osassa Jacasser tekee myös minua ihmetyttäneen historiallisen aikasiirtymän aloittaen vuoden 91 Roomasta keisarin opettajan hommasta ja 1600-luvun Tarton piispanvirasta siirtyen sitten pääosin 1900-luvulle ja Suomeen.

Minähän en tiedä, mutta otaksun että Jacasserin mielipide on myös Tontin mielipide; ja että osalla runoissa kerrotusta on omaelämäkerrallinen pohja. Jacasser kertoo lämpimästi lapsuuden kalaretkistään isän kanssa, ja pomppaa sitten aikasiirtymän kautta hetkeen, jossa hänellä on määrätietoinen teinitytär, joka vaatii isää ja tämän lompakkoa mukaansa ostoksille, muusta ei niin väliä. Miesten välinen ystävyys on Jacasserin mielestä mahdotonta, koska välissä on aina kilpailu. Hän rakastuu vain naisiin, joilla on kaksiosainen nimi, koska lapsuuden marsullakin oli kaksiosainen nimi - loogista eikö totta! Jacasser menettää ystäviä, taloudellisen turvan (ilmeisesti ryhdyttyään vapaaksi kirjailijaksi) ja on melko yksinäinen. Hän funtsailee numeroita, Kekkosta ja sen ajan politiikkaa yya-sopimuksineen - hänen päässään risteilee ajatusten tulva koko ajan. Kirjasto saa Jacasserin tolaltaan ja hän tykkää viihderomaaneista, vaikka ei kehtaa sitä kenellekään tunnustaa. Hän ei myöskään pidä värikkäistä kansista, mistä todistaa myös tämän runokokoelman ulkoasu.

Näin Jacasserimme puhelee, kaikenlaista hän miettii. Tontti kirjoittaa hyvin sympaattisesti ja tyylissä olin havaitsevinani jotain mukavan vanhahtavaa. Teksti on sujuvaa ja aavistuksen melankoliselta tuntuvaa, hajamietteitä miehen elämästä ja niin päin pois. Hienosti kirjoitetut proosaan vivahtavat runot eivät minua valitettavasti toivomallani tavalla puhutelleet. Ehkä miehen sielunmaisema ei avaudu naislukijalle?

Kokoelman päättää pitkä kuusisivuinen runo Silloin minä jäin yksin. Se oli tavattoman herkkä, avoin, liikuttava ja surullinen. En tiedä onko runo faktaa vai fiktiota, mutta tuollaisen lapsuuden tragedian jättämä syyllisyys ja yksinäisyys ei varmaan irtoaisi kenestäkään ikinä. Tämä runo puhutteli minua koko alkuosan verran.

Ja minä huusin hampaat timantteina välkkyen
koska aina oli joku muu,
                     timantin kova ja kaunis
                     joku
                    minun kanssani, joku ammatikseen
välittävä, joku joka aina oli uusi, kaunis
ja minä jäin taas
                    ihmisten         väliin            yksin

Vuonna 1971 syntyneen Tontin esikoisrunokokoelma Vuosikirja (2006) sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.  Tontti on kirjoittanut kaksi runokokoelmaa, neljä romaania ja kaksi esseekokoelmaa.

Jacasserista Kiiltomato

Jarkko Tontti
Jacasser
Otava 2009
***
Kirjastosta

16. syyskuuta 2017

Henna Siekkinen - Aatteen puolesta



Aatteen puolesta on imatralaissyntyisen, 42-vuotiaan Siekkisen esikoisromaani. Hän kirjoitti itsestään ulos sisintään hiertäneen ahdistuksen ja suvussa vaietun surun. Isoisoisän uhraus aatteen puolesta tuhosi hänen oman elämänsä ja jätti syvät traumat hänen vaimonsa ja tyttärensä elämään - aina nykypolville asti. Tämä uhraus ei ollut ainoa lajissaan, heitä oli tuhansia eri vuosikymmenillä, mutta tämä liikuttava ääni haudan ja rautaesiripun takaa on autenttisena meidän luettavissamme tänä päivänä.

Päähenkilö on vuonna 1901 syntynyt Siekkisen isoisoisä Matti, iloluontoinen, hiukan viinaan menevä, tansseista ja musiikista nauttiva karjalaismies. Pienesti viinapäissään hän iskee tansseissa silmänsä vasta 15-vuotiaaseen Mariaan. Se on suurta rakkautta ensi silmäyksellä. Nuoret seurustelevat kauan, päätyvät avioon ja Matti töihin Vuoksenniskan Harakan tehtaille. Syntyy tytär Kaisa.

Siekkinen valottaa 30-luvun yhteiskunnallisia tunnelmia hyvin. Maa on köyhä, maailmanlaajuinen lama vaikeuttaa elämänehtoja ja työnsaantia myös Suomessa. Sisällissodan haavat vuotavat. Punaisten tai vasemmistolaisittain ajattelevien on aivan mahdotonta saada töitä, sillä Lapuan liikkeen innoittamina työpaikoilla on laadittu mustat listat henkilöistä, joita ei saa palkata. Kommunistinen puolue toimii kiellettynä maan alla. Auvoisat kuvaukset ihanasta elämästä Venäjällä leviävät Punainen Karjala -lehdessä, ja monet punaiset ja kommunistit loikkaavat rajan yli parempaa elämää etsimään.

Punainen Matti on varovainen poliittisessa toiminnassan, mutta silti hänet vangitaan muutamaksi kuukaudeksi, veli Veikko loikkaa vaimoineen Venäjälle, kuten Haanpään Noitaympyrän Pate Teikka. Talvisodassa Matin Venäjän vakoojana toiminut ystävä Heikki järjestää sellaisen tilanteen, että Matin on pakko loikata myös. Hän pelkää nimittäin Suomen kenttäoikeutta ja ammutuksi tulemista.

Aluksi Matti pääsee Petroskoin radioon hyviin töihin, mutta parin vuoden kuluttua hänet vangitaan epäilyttävänä isänmaan petturina ja ulkomaisena vakoojana - niinkuin tuhannet muut suomalaiset kommunistit. Vainoharhaisuus ei tunne sääliä näitä hyväuskoisia suomalaisia, eikä muitakaan veljeskansoja kohtaan. Matti päätyy Dudinkaan Jenisein rannoille, Krasnojarskin aluepiiriin Pohjois-Siperiaan loppuiäkseen. Lukuisista viisumihakemuksista huolimatta lupaa palata Suomeen ei tule.

Siekkisen kirja on jaettu kolmeen osaan: ensimmäinen kertoo Matin ja hänen nuoren perheensä elämästä Vuoksenniskalla Imatralla, toinen osa käsittää puhtaaksi kirjoitetut, korjaamattomat kirjeet tyttärelleen Kaisalle ja kolmas kertoo miten sitten kävi Matille ja hänen veljelleen Veikolle. 

Siekkisen kerronta on hyvin asiallista ilman kaunokirjallisia koukeroita. Omakustanteeksi tämä oli erittäin hyvin oikoluettu ja lähes virheetöntä kieltä. Minua häiritsi ainoastaan suomelle epätyypillinen käänteinen sanajärjestys. Alkuosa eteni hiukan hitaasti, mutta kiinnosti minua, koska olen Imatralta kotoisin ja niin ollen Vuoksenniska on tuttu paikka. Matin kirjeet olivat minullekin tunteita herättävää luettavaa. Voin hyvin kuvitella Siekkisen tunnelmat kun hän sai lukea ne ensimmäisen kerran nuorena, vasta 15-vuotiaana. Veikin vuosikaudet ennen kuin hän sai kirjan valmiiseen muotoon, aihe oli raskas.

En ole lukenut Stalinin vainoista juurikaan, en myöskään Neuvostoliiton vankileireistä Stalinin kuoleman jälkeen. Sen tiedän että 20-30-luvuilla noin 15 000 suomalaista loikkasi Venäjälle ja noin puolet heistä menetti henkensä. Juuri nyt on saanut ensi-iltansa Antti Tuurin Ikitie -kirjaan pohjautuva elokuva, joka kertoo Lapuan liikkeen Venäjälle kyyditsemästä Jussi Ketolasta. Sotien jälkeisestä, vähän saman tyyppisestä kohtalosta kertoo Taisto Huuskosen Laps Suomen, jota en myöskään ole lukenut.

Tämä on hyvin traaginen tarina, jonka Siekkinen kertoi asiallisesti ja toteavasti. Tunsin suurta sympatiaa koko erilleen joutunutta perhettä kohtaan, jonka aate tuhosi. Posti kulki hitaasti, mutta Matin kirjeistä huokui ikuinen kaipuu, ikävä ja rakkaus vaimoaan Mariaa ja tytärtään Kaisaa kohtaan. Koska äiti Maria oli luonteeltaan hyvin sulkeutunut, Matti yritti sieltä tuhansien kilometrien takaa kasvattaa tytärtään ja luoda häneen elämänuskoa. Ymmärrän (tosin tietysti vain osittain) Kaisan ikävän läheistä isää kohtaan. Ymmärän myös vaimo Mariaa, joka vasta kymmenen vuoden jälkeen hävitti asunnosta miehensä vaatteet ja tavarat ja päätti jatkaa elämäänsä.

Kun tapani mukaan seikkailin netissä, löysin mm. tämän tuoreen Uuden Suomen jutun sekä tämän jutun suomalaisista kommunisteista talvisodassa tutustumisen arvoisine kirjalistoineen. Rankka ja vaiettu aihe, joka kosketti minua. En tiedä onko vastaavia kirjedokumentteja ylipäätään olemassa, mutta tämä tarina oli vaikuttava.

Kirjan kanteen skannattu autenttinen isoisoisä Matin kirje herättää kylmiä väreitä.

Muualla: Erkki Tuomioja, Lappeenrannan uutiset, Kirjailijan kotisivu

Henna Siekkinen
Aatteen puolesta
Omakustanne 2017
***
Lukukappale kirjailijalta - kiitos

14. syyskuuta 2017

Kirjan juhlaa Savoyssa



Suomessa luetaan ja kirjallisuus vetää yleisöä. Sen todisti taas eilen syksyn ensimmäinen Kirja vieköön! -ilta Savoyssa. Sali oli melkein täynnä ja jännittynyt odotus huokui yleisöstä. Olihan Baba valinnut tälläkin kertaa kirjailijavieraiksi puhuttavia ja odotettuja nimiä. Ensimmäiselle puoliajalle oli valittu tämä kolmen ryhmä: Anni Kytömäki, Kati Tervo ja Selja Ahava.

Baba aloitti tapansa mukaan lausumalla hienon tekstiotteen Anni Kytömäen Kivitaskusta (Gummerus). Ulkokirjallisesti haluaisin todeta, että hän oli säkenöivä murretun turkoosin värisessä mekossaan ja stilettikoroissaan! 

Olen lukenut vasta Kultarinnan, jota Kytömäki sanoi arvelleensa täysin marginaaliryhmien kirjaksi, mutta joka myi ja tuotti. Kirjan tuotoilla hän sai ostettua 3 ha metsää, joka on nyt suojeltu. Kultarintaa lukiessani ihastelin Kytömäen luonnontietämystä ja -rakkautta, ja nyt sain selityksen: hän on opiskellut luontokartoittajaksi ja seuraavaksi ovat vuorossa kansanperinteen opinnot. Baban kysymykseen miten Kytömäki löytää rauhan tässä kaaosmaisessa maailmassa kirjailija vastasi: Nukkumalla mahdollisimman paljon.


Kati Tervo kertoi Iltalaulajan (Otava) syntyprosessista ja taustoista. Hänellä oli itselläänkin nuorena taiteilijahaaveita, mutta kaiken pani alulle täti. Aina Helsingissä käydessään täti halusi Ateneumiin katsomaan Ellen Thesleffin töitä, sillä Pitäähän ne ainakin kerran vuodessa nähdä. Tervoon oli jo vuosia aikaisemmin tehnyt vaikutuksen Ateneumissa nähty Thesleffin työ Kevätyö. 

Tervo teki valtavasti taustatyötä ja valikoi Thesleffin noin 2000 kirjeen kokoelmasta kirjan ajankohtaan, kesän 1945 ympärille sijoittuvat. Niin Thesleff heräsi henkiin kirjailijan mielessä ja hän vieraili monesti myös Pekkalan kartanossa, jossa on taiteilijan seinämaalauksia. Tärkeä tietolähde oli myös Retretin Thesleff-näyttely, jossa oli esillä 140 taiteilijan työtä. Kirjailija halusi keskittyä tuohon rauhan kesään 1945, jolloin sotien jälkeen maa oli rujo ja ihmiset rikki, vallitsi pula ja säännöstely.
Milka Ahlroth tulkitsi taiteilijan piian, 16-vuotiaan Taimin tuntoja.


Sitten yleisö tuskin uskalsi hengittää: Vera Kiiskisen tulkinta Selja Ahavan ahdistuksesta kirjassa Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) salpasi nimittäin hengityksen. Kiiskisen tulkinnasta huokui kaikki se hätä, epäusko ja eksyksissä olo mitä kirjailija tuon elämänsä mullistaneen vuoden aikana koki. Kaikki elämän kartat olivat levällään, todellisuus pirstaleina. Kirjasta on kohuttu mediassa ja somessa. Näytti siltä, että Ahavan oli vaikea asetella sanojaan, hän tuntui varovaiselta. Itse pidin kirjasta valtavasti, se on koskettava ja avoin. Kaikki sympatiani ovat Ahavan puolella ❤︎


Kolumbuksen mukaan ottaminen kirjaan kuvasi juuri näitä eksyksissä olon tuntoja: vieras tuuli puhaltaa, ollaanko kartalla, kuinka monta meitä on, onko ketään. Hän kertoi myös nettimatkailleensa Kolumbuksen tiimoilta ja käyneensä tuijottelemassa Kolumbuksen muotokuvia mm. Berliinissä ja Lontoossa. Tulos: kaikissa niissä Kolumbus näyttää erilaiselta. Mikä on totuus, onko sitä ylipäätään löydettävissä?

Ahava sanoi myös, että kirjailijan työ on eräänlaista väärentämistä ja taustalla piilevät aina motiivit: kaikki riippuu siitä miten rajaa ja mitä jättää pois. Ennen kuin mieheni katoaa näyttää yhden rajaamisen tuloksen, todellisuus meni ehkä toisin. Mutta se kyllä kuulsi Ahavan puheesta, että viimeisten kolmen vuoden prosessi on ollut hyvin tuskallinen.

Tauon jälkeen näyttämölle asteli Kristiina Halttu, joka tulkitsi sydämeen käyvästi Rosa Liksomin Everstinnan (Like) muisteloita - meänkielellä.

Liksom kertoi, että Ylitorniossa syntyneenä meänkieli on hänen äidinkielensä. Se eroaa suomen yleiskielestä mm. kieliopiltaan ja hänelle tuotti jonkun verran vaikeuksia siirtyä aikoinaan Rovaniemellä koulussa yleiskieleen. Fiksua, kuuluvaäänistä ja selväsanaista Liksomia oli ilo kuulla!



Upeisiin turkooseihin saapikkaisiin sonnustautunut Liksom kertoili, että halusi Everstinnan yhden yön monologissaan tutkia natsismia ja fasismia sekä niihin aina liittyvää (väki)valtaa. Everstinna muistelee kasikymppisenä elämäänsä 1900-luvun natsien eliittipiireissä, Lapissa, Helsingissä ja eri Euroopan kaupungeissa. Kirjan innoittajana toimi hänen kirjoittamansa monologi Lapin punaiset hanget, joka kertoo Annikki Kariniemen elämästä ja jota Topi Mikkola on esittänyt. Liksom halusi kertoa, että Everstinna on sittenkin vahvan naisen selviytymistarina mottona: Kaikesta voi selvitä.

Kukapa nykynäyttelijöistämme osaisi paremmin tulkita Mielensäpahoittajaa kuin Taisto Oksanen! Esitettäväksi oli valittu se sama Suomen vaakunajuttu, joka minuakin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomea (Wsoy) lukiessa huvitti! Kaikkihan me tunnemme Kyrön luoman loistavan marmattajahahmon, jonka ensiesiintyminen taisi olla jo 2009. Kyrö on uskomattoman tuottelias kirjailija ja nytkin on noin ziljoona projektia työn alla: toista Mielensäpahoittaja-elokuvaa kuvataan  juuri, kolmas on käsikirjoitusvaiheessa ja jotain isoa projektia on Etelä-Koreankin suuntaan.


Ilkka Merivaara johdatti Raamatun Tuhlaajapoika-tarinalla emerituspiispa Eero Huovisen Parhain päin (Wsoy) esseekokoelman maailmaan. Piispa Huovinen oli hyvin huumorintajuinen mies, kuten kuvan iloisista ilmeistäkin voi päätellä. Baban kysymykseen miten hän valitsi esseet tähän kirjaan Huovinen vitsaili: No, ajattelin valita parhaat. Hän haluaa kutsua kirjaansa asiaproosaksi, koska vaikeat asiat innostavat ja kiinnostavat. Helpot pitävät ihmistä paikallaan, vaikeat panevat lujille ja vievät eteenpäin. Ihmisen osa ei hänen näkemyksensä mukaan ole kevyt: Kärsimys on ihmisen yleisin elämänmuoto. Sitten puhe kääntyi armoon, joka Huovisen mukaan on varattu Jumalalle. Se armo kuuluu kaikille, sinulle ja minulle, ja myös kaikille epäonnistuneille ja hulttioille.

Armosta hyvä esimerkki on kaikille tuttu laulu Amazing Grace, joka on päätynyt Suomenkin virsikirjaan nimellä Oi ihmeellistä armoa, virsi nro 932. Tässä linkissä sekä suomen  että englannin kieliset sanat. Huovinen otti esimerkiksi sanan wretch - renttu, hulttio, mutta suomeksi se on käännetty siististi sanalla eksynyt.  Antoipa Huovinen meille vinkin mennä Youtubeen ja kuunnella siellä Barack Obaman laulama Amazing Grace. Mutta me paikalla olleet saimme ihastella laulua jo paikan päällä Ilkka Merivaaran koskettavasti tulkitsemana. Tuntui kuin jotain tuosta armosta olisi siirtynyt meihin kuulijoihin.


Upea ja elämyksellinen ilta - kyllä kirjallisuus on hieno asia! Voisin päättää tähän hupaisaan mottoon, joka syntyi Huovisen sanonnasta, että lukemalla oppii enemmän kuin elämällä:

Lopettakaa eläminen, lukekaa kirjoja!

Syksyn seuraavat Kirja vieköön! -illat Savoyssa
7.11. ja 13.12.

13. syyskuuta 2017

Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittajan Suomi



Mielikuvissani Mielensäpahoittaja personoituu hurmaavaaan Antti Litjaan. Sen sijaan lukukokemukseni kirjan Ilosia aikoja parissa jäi kylmäksi eikä sen huumori tavoittanut. Niinpä tartuin melkoisella skeptisyydellä tähän uutuuteen, Mielensäpahoittajan Suomeen, joka onnistui yllättämään minut iloisesti. Kyrön idea tässä satavuotiaan Suomen juhlavuoden kirjassa on saman tyyppinen kuin Petri Tammisella keväällä ilmestyneessä Suomen historiassa. Erona se, että muistot ja rutinat ovat kaikki Mielensäpahoittajan; myös se että tarinoista syntyy Mielensäpahoittajan elämäkerta, niin syvälle hänen sieluunsa vänkäämiset porautuvat. Pojantyttären syntyessä isoisä tuumii näin:

Tahtoisin kertoa lapsille sen minkä itse unohdan. Se mikä minusta katoaa, voisi muuttua hänessä tiedoiksi ja ajatuksiksi. Elämä jatkuu vaikka se päättyy, meidän tarinamme seuraavissa polvissa.

Mielensäpahoittajan Suomessa saamme tutustua tähän yksin Sysi-Suomessa elelevään yli kasikymppiseen mieheen lähemmin. Minä Itte kertoo poikansa teini-ikäiselle tyttärelle likalle elämästään ja niistä menneiden vuosien tapahtumista, jotka ovat muovanneet hänet sellaiseksi kuin hän on; tapahtumista, jotka ovat muovanneet Suomen ja meidät suomalaiset sellaisiksi kuin tänään olemme. Luvut ovat lyhyitä ja ne on varustettu vuosiluvuin ajankulun ja historian tapahtumien seuraamiseksi. Kukin lukija löytää varmasti ne Mielensäpahoittajan mietteet, jotka juuri häntä koskettavat. Nostan tässä esiin muutaman itseäni puhutelleen:

1930 Puujellona - Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun leijona joutui vaakunaan. 
Tässä luvussa Mielensäpahoittaja ilmaisee pahan mielensä ja pöyristyksensä siitä, miksi Suomen vaakunassa ei ole joku tuttu kotimaan eläin. Hän on törmännyt metsässä vaikka mihin eläimiin, jopa Kolehmaisen thaimaanialaiseen vaimoon, mutta ei yhteenkään leijonaan! Jos vaakunaeläimen pitää kuitenkin olla leijona, Mielensäpahoittaja esittää kuuden kohdan muutosvaatimuslistan. Mainiota!

1942 Suomemme hevonenKyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Jukka vietiin. 
Nykynuoriso ei varmaan tiedä ollenkaan, miten suuri merkitys hevosilla sodassa oli - tai ylipäätään entisajan maatalous- ja metsätöissä. Sotaan vietiin siviileiltä yli 70.000 hevosta. Mielensäpahoittaja oli pieni poika, joka oli tavattoman kiintynyt perheen hevoseen Jukkaan. Mutta sotimaan oli Jukankin lähdettävä. Poika kirjoitti sotaan alikersantti Huopanaiselle jatkuvasti liikuttavia kirjeitä antaen ohjeita Jukan hoidosta: Kertoilin mistä Jukka tykkäsi, kuinka paljon se tarvitsi kauraa ja lepoa, ja millaisilla maiskautuksilla se liikahteli. Jukka pääsi sodasta kotiin, muuttuneena ja säikkynä, niin kuin ihmisetkin. Jukka oli samalla tavalla sankari ja haavan saanut kuin meidän kylille palanneet sodankäyneet ukot.

1968 Kuka päättääKyllä minä niin mieleni pahoitin, kun asia jää kesken. 
Mielensäpahoittaja avaa tässä liikuttavasti suurta menetystään ja herkkää puoltaan, joka on yleensä piilotettu sinne jääräpäisyyden alle: Kun muistisairaus tuli häneen, lapsi ilmestyi meidän lattioille. Se oli Laura. Se meni sen syliin, sille annettiin tissistä maitoa ja vaihdettiin vaippoja...

1978 Harmaa EeriksoniKyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jouduin myöntämään. 
On selvää että teknologian käsittämätön kehitys huimaa vanhempia ihmisiä, niin on käynyt tälle Sysi-Suomen jäärällekin. Likan älykännykkään mahtuvat äärettömät maailmat ja kaikki sen ääretön tieto, entisellä teknologialla tarvittaisiin samaan muutamakin kuutio! Ps. Soitin kerran Neiti aikaan. Jännitti kuulla millainen ääni. Tavallinen oli, ruotsiksikin.

Minä Itte Sysi-Suomesta on juro, jäärä ja jästi, joka ei tunteitaan näytä eikä helliä puhele. Tämän ovat saaneet kokea sekä omat pojat että vaimo, joka myös pääsee kirjan sivuille muutamin koskettavin päiväkirjamerkinnöin. Tämä miesjäärä ei peru sanaansa eikä pyytele anteeksi, lapset hoitakoon emäntä. Hän ei ole ikinä saanut kontaktia poikiinsa, mutta kumma kyllä ymmärrys pojantyttären likan kanssa on löytynyt ja keskusteluja käydään. 

Mielensäpahoittaja on tyypillinen vanhan kaartin suomalainen mies, jonka lapsuudessa ei elintasosta voinut puhua ja jolloin leipä oli tiukassa. Hänellä on mielipide asiasta kuin asiasta, eikä sitä mikään horjuta eikä mikään saa häntä muuttamaan mieltään. Mutta kyllä sieltä panssarin alta hellyyttä ja herkkyyttä löytyy. Muutamissa kohdin tämä liikuttavuus yritti kostuttaa tämän lukijan silmäkulmaa, ja yhden ainoan kerran hän toteaa tyypillisellä sanonnallaan olleensa ilahtunut:

Kyllä minä niin mieleni ilahdutin, kun porukalla oltiin.

Entuudestaan siis tunsin Mielensäpahoittajan persoonaa hyvin pintapuolisesti, mutta tässä Kyrö korjasi loistavasti tuon puutteen. Minä Itte tuli lähelle ja liki, samoin koko hänen elämänsä ja elämänkatsomuksensa. Samalla tulivat liki menneen sadan vuoden historialliset tapahtumat, jotka ovat muovanneet Suomen sellaiseksi kuin se on nyt, ja meidät suomalaiset sellaisiksi kuin olemme tänä päivänä. Meihin ovat jättäneet jälkensä sodat, jälleenrakennus ja sotakorvaukset, Kekkonen, naapurimaat, urheilun gloriat ja tragediat, 90-luvun lama ja sitä edeltäneet hullut vuodet & nuoret urpaanit ammattilaiset. 

Mielensäpahoittajan Suomi tulvii Kyrön vinksahtanutta huumoria ja hänen terävä kynänsä sivaltaa.  Minusta Kyrö on löytänyt suomalaisuudesta olennaisen - historian tapahtumat tulevat tässä ymmärrettäviksi ja lähelle. Toivoisin, että moni nuori tämän lukisi, sillä kirja tutustuttaa menneeseen historiaamme, mutta ei ollenkaan kuivakkaasti. Omat juurensa on hyvä tuntea ja ennakkoluuloistaan kannattaa joskus luopua. Pidin kirjasta valtavasti. 


Tuomas Kyrö
Mielensäpahoittajan Suomi
Wsoy 2017
*****
Lukukappale - kiitos kustantajalle


Tänään Savoyssa Baba Lybeck haastattelee Tuomas Kyrön lisäksi 
näitä kirjailijoita, joitten uutuuskirjat puhuttavat:
Selja Ahava, Eero Huovinen, Anni Kytömäki, Rosa Likström ja Kati Tervo.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...