25. huhtikuuta 2017

Koko Hubara - Ruskeat Tytöt



This nightmare called multiculturalism.

Ruskea Tyttö on rodullistettu tyttö, meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme muunlainen kuin valtaväestön valkoinen. Termi voisi kuulua myös Girl of Color / GoC, mutta termin vaihtaminen ei poista oman sijan löytämisen tuskaa ja vaikeutta. Suomi on hyvin valkoinen maa. Tilastokeskuksesta löytyy mm. väestömme äidinkielten tilasto. Suurimpien vieraskielisten ryhmien, venäjän ja viron, jälkeen seuraa monta eksoottista kieltä: arabiaa, somalia, kurdia, albaniaa etc. Eittämättä tulevaisuuden Suomessa tulee yhä enemmän olemaan Koko Hubaran kaltaisia suomalaisia naisia, joiden äidinkieli on suomi, kansalaisuus on Suomi ja synnyinmaa on Suomi - ihonväristä riippumatta.  Tällaiset Ruskeat Tytöt ovat Hubaran kohderyhmää, en minä keski-ikäinen valkoinen nainen.

Viime aikoina kirjablogeissa on puhuttanut Hanya Yanagiharan Pieni elämä, jossa newyorkilaisperspektiivistä rotuun ja erilaisiin seksuaalisiin suuntautumisiin suhtaudutaan aivan luontevasti. Mutta meillä ei tätä vielä osata. Koko Hubara kirjoittaa tunne-esseitä kokemuksistaan ksenofobisessa ja rasistisessa valkoisessa Suomessa. Samanniminen blogi tarjoaa keskustelufoorumin ja vertaistukea hänenlaisilleen, meidän yhteiskunnassamme näkymättömille Ruskeille Tytöille

En yritäkään samastua Hubaran tunteisiin, sillä en voi millään tietää miten ahdistavalta tuntuu olla ulkonäkönsä ja ihonvärinsä vuoksi vähätelty, lytätty ja törkeiden kommenttien kohde; miten turvattomalta ja epätoivoiselta tuntuu kun metropolien lentokentillä ei uskota että tyttäresi on ihan oikeasti tyttäresi; miten nöyryyttävää on kun nimitellään äidin matkamuistoksi, mulattihuoraksi, jutskuksi tai mutakuonoksi; miten hirveästi kyllästyttää antaa tuhannennen kerran sukuselvitys omista juurista ja vanhempiensa rakkaustarinasta; miten turhauttaa kun kukaan ei usko että olet vantaalainen, täällä syntynyt ja puhut virheetöntä suomea.

Miksei vaan voisi olla ihan tavallinen, lahjakas ja kaunis tyttö ilman noita rodullistettuja määreitä?

Tunnetasolla en siis pysty samastumaan Hubaran kokemuksiin, mutta järjen ja empatian tasolla kyllä. Värilliset ihmiset - People of Color, niin ruskeat tytöt kuin ruskeat miehet, ovat olleet näihin asti minipieni marginaali Suomessa. Heidän etnisyyttään ei tilastoida, heitä ei nähdä. Heillä ei ole omaa mediaa, ja valtamedioissa he ovat esillä vain maahanmuutto- tai pakolaiskeskusteluissa eikä heitä juuri näy asiantuntijoina sanomalehdissä - jotain Jani Toivolaa lukuunottamatta. Heille ei kohdisteta rapin lisäksi kulttuuria tai tuotteita: meikkituotteet on suunnattu vaalealle valkoiselle iholle, hiustenhoitotuotteet suomalaiselle hennolle hiuslaadulle. Ymmärrän hyvin Hubaran Pariisissa kokeman vapauden: kukaan ei kysy geneettistä sukuselvitystä, Olen suomalainen, tulen Suomesta! riittää.

Hubara on kasvanut vahvaksi kokemustensa ja monietnisten identiteettiensä paineissa - suomalainen, vantaalainen, jemeniläinen israelilainen, juutalainen, yksinhuoltaja, valtiotieteilijä, toimittaja, bloggari, ruskea tyttö - , joskaan kovin siloista ei kulku ole ollut. Koulutus ja äly kuuluvat hänen esseissään napakkuutena ja terävyytenä, mutta myös vaatimuksina ja äkäisenä esitelmänpitona. Ruskeat tytöt -blogi on edelläkävijä, Ruskeat Tytöt ensimmäinen suomeksi kirjoitettu kirja ruskealta suomalaiselta tytöltä toiselle ruskealle suomalaiselle tytölle. Hubaran lukuisista kirjallisuusvinkeistä on varmasti iloa ja apua identiteettinsä kanssa painiskeleville ja eksyksissä oleville nuorille ruskeille naisille. 
Suomalainen blueslaulaja Emilia Sisco
Parasta sekä Ruskeat Tytöt -kirjassa että -blogissa on tieto ja vakuutus: 
et ole yksin, meitä on paljon,  ja me haluamme näkyvän paikkamme tässä yhteiskunnassa. 
Tervetuloa theakhalifat, amirakhalifat, emiliasiscot, skinyt, melaniet 
ja tämän vuosikymmenen uudet lolaodusogat!


Helmikuun Kirja vieköön! -illassa viehättävä Hubara kertoi monietnisestä taustastaan, miltä hänessä tuntui, kun hän ruskeana sai valkoiselta näyttävän lapsen, miten hänestä on tuntunut että hän on  vaalean äitinsä ja vaaleiden siskojensa keskellä kuin jauheliha vehnäsämpylän välissä, miten matkustettaessa tullivirkailijat eivät ole uskoneet hänen olevan vaalean tyttärensä äiti - syy miksi hän aina pitää mukanaan tyttärensä syntymätodistusta.

Ruskeat Tytöt -blogi
Muualla: Mari A, Sateenkaarenmaalari, Mannilainen, Omppu, Helmi Kekkonen

Koko Hubara
Ruskeat Tytöt
Like 2017
****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle


24. huhtikuuta 2017

Riitta Konttinen - Taiteilijatoveruutta



Tässä he ovat - naisverkosto sadan vuoden takaa:

Helene Schjerfbeck 1862-1946, Ada Thilén 1852-1933, 
Helena Westermarck 1857-1933 ja Maria Wiik 1853-1928



Tämä on kolmas naistaiteilijuutta käsittelevä Riitta Konttisen kirja tänä vuonna. Kaikki ovat olleet mielenkiintoisia ja hurmaavia lukea. Taiteilijatoveruutta käsittelee tämän poikkeuksellisen naisnelikon elämää, taidetta ja ystävyyttä, joka kesti mielipide-eroista huolimatta opiskeluajoista elämän loppuun asti.

Ada Thilén: Lukeva tyttö maisemassa 1896. Turun taidemuseo.
Aivan uusi tapa maalata: värit ovat himmeitä, väriasteikko rajattu
ja Italian vanhasta taiteesta saadut virikkeet ilmeisiä.

Naiset tutustuivat toisiinsa nuorina Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, opiskelivat yhdessä Pariisin eri yksityisissä akatemioissa, tekivät yhdessä maalausmatkoja ja jopa jakoivat yhteisiä ateljeita. Taiteen osalta mielipiteet menivät ristiin pahastikin. Kukaan näistä taitelijasisarista ei lopulta ymmärtänyt Helene Schjerfbeckin valitsemaa äärimmäisen pelkistettyä tyyliä. Helena Westermarck jätti myöhemmin maalaamisen ja ryhtyi naisasianaiseksi, kirjailijaksi ja taide-arvostelijaksi. Ada Thilén on joukosta vähiten tunnettu, mutta maalasi kuitenkin paljon. Tietynlainen kilpailu väritti kahden lahjakkaimman ja menestyneimmän, Schjerfbeckin ja Wiikin ystävyyttä.

Helena Westermarck: Silittäjättäriä 1883. Yksityiskokoelma.
Kritiikki: naiset ovat äärettömän rumia; rabulistinen, nihilistinen;
edustaa äärimmäistä radikalismia ja vasemmiston äärimmäistä siipeä!

Sata vuotta sitten kirjeenvaihto oli tapa pitää yhteyksiä. Olikin hurmaavaa lukea sitaatteja näiden naisten toisilleen lähettämistä kirjeistä. Vain Schjerfbeck oli varaton, kolmella muulla oli tukenaan perheensä varallisuus. Mutta murheitta eivät hekään selvinneet: Thilén oli syntymästä saakka näkövammainen ja hänellä oli lasisilmä; Wiikin näkökyvyn heikensi vanhemmiten kaihi eikä leikkauskaan auttanut; Westermarck menetti monta hyvää vuotta tubihoitoihin, mutta parani lopulta; Schjerfbeck oli kovin sairaalloinen lonkkavikoineen kaikkineen.

Maria Wiik: Maailmalle 1889. Ateneum.
Kahden eri-ikäisen naisen elämäntilanteet: nuori nainen on lähdössä
ulos maailmaan ja isoäiti seuraa ajatuksiin vaipuneena valmistautumista.

Näitä taiteilijattaria yhdisti myös naimattomuus, mikä oli usein naistaiteilijan edistymisen ja menestyksen edellytys. Schjerfbeckin kihlaus purkautui, muiden rakkaussuhteista ei ole varmaa tietoa. Tänä päivänä on vaikea ymmärtää, että he tarvitsivat esiliinaa liikkuessaan ulkomailla, sillä yksin liikkuminen oli perhetytölle epäsopivaa.

Helene Schjerfbeck: Pikkusiskoaan ruokkiva poika 1881. Ateneum.
Nämä bretagnelaislapset aikaansaivat valtaisan kritiikkivyöryn:
lapsia ei voinut hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi,
teoksen kaikki taiteelliset ansiot jäivät mallien rumuuden alle.

Kultakin taiteilijattarelta olen valinnut yhden työn, joista monet herättivät aikanaan suunnatonta pöyristystä kriitikoissa ja suuressa yleisössä. Tänään ei voi mitenkään ymmärtää mikä näissä upeissa töissä niin kuohutti. Taiteilijatoveruutta oli taas kerran Riitta Konttisen taattua ja nautittavaa laatutyötä. Teoksen runsaat nelivärikuvat ja mustavalkoiset piirrokset ihastuttivat.

Muualla: Leena Lumi, Sinisen linnan kirjasto

Riitta Konttinen
Taiteilijatoveruutta
Siltala 2014
****
Kirjastosta

23. huhtikuuta 2017

Almudena Grandes - Los besos en el pan


Olen lukenut Grandesilta ennen blogiaikaa novellikokoelman Estaciones de paso ja blogannut kirjasta El corazón helado, josta pidin paljon. Sisällissodan ja menneitten tapahtumien sijaan Grandes ruotii nyt käsillä olevassa kirjassa Espanjan talouskriisiä. Kirjan nimi Los besos en el pan, suomeksi vaikka Siunaa leipää, juontaa juurensa sisällissodan jäkeisiltä köyhyyden vuosilta: kun aterioidessa leipäpala sattui tipahtamaan lattialle, vanhemmat vaativat lapsia nostamaan sen ylös, antamaan sille siunaavan suukon ja panemaan leivän sitten takaisin leipäkoriin.

Kirja kertoo nimettömän madridilaisen lähiön ihmisistä, siitä miten työttömyys ja talouskriisi heihin vaikuttavat. Ihmisiä on valtavasti, ei heistä oikein lukua voinut pitää. On isovanhempia, vanhempia, nuoria ja lapsia, jotka ovat sidoksissa toisiinsa paitsi naapuruuden myös sukulaisuuden tai työtoveruuden kautta. Henkilöiden nimillä ei ehkä väliä olekaan, sillä he edustavat tavallaan eri ihmistyyppejä, jotka koettavat selvitä kriisissä parhaansa mukaan.

Kaikkihan me olemme lukeneet Espanjan ahdingosta, massatyöttömyydestä, korruptioskandaaleista,  oikeusjutuista, ihmisten häädöistä etc. Grandes marssittaa tämän kaiken näkösälle inhimillisine vaikutuksineen. On surkeutta ja epätoivoa, mutta myös kekseliäisyyttä ja toinen toisensa auttamista. Kansalaisjärjestöjen asianajajat puolustavat kodeistaan häädettyjä ja nuoriso valtaa tyhjillään olevia rakennuksia joihin kodittomiksi kadulle häädetyt perheet asettuvat asumaan; isoäiti pystyttää joulukuusen jo syyskuussa piristääkseen perhettään; kampaaja Amalia perustaa kampaamoonsa asiakkailta keräämänsä ruokatarvikevaraston, josta jakaa ruoka-apua nälkäisille; yksi korruptioskandaalissa ryvettynyt nousukas joutuu oikeuteen ja vankilaan; koko lähiö nousee osoittamaan mieltään kun kaupunki uhkaa sulkea terveyskeskuksen; alakoulun opettaja Sofia alkaa jakaa joka päivä sämpylöitä ja ruokaa nälkäisille lapsille...

Useimmat selviytyvät joten kuten, paitsi marokkolainen Ahmedin perhe. Asianajaja ei saa perheen häätöä ja sen jäljiltä jäänyttä asuntolainaa mitätöidyksi ja poika Ahmed löytää netistä sivuston joka värvää nuoria taistelemaan Syyriaan, sillä Ahmed ei halua enää jatkaa kurjuuden leivän siunaamista.

Los besos en el pan antaa kuvan talouskriisin koettelemuksista yksilötasolla, mutta koin sen enemmänkin pamfletinomaiseksi kuin romaaniksi. Tyylin valintaan vaikuttavat varmaan Grandesin reportteritausta ja vasemmistolaiset mielipiteet. Henkilöitä on paljon ja tarina sen vuoksi raskaslukuinen.


Almudena Grandes
Los besos en el pan (ei suomennettu)
Tusquets 2015
***
Kirjastosta

Hay que ser muy valiente para pedir ayuda, pero hay que ser todavía más valiente para aceptarla. Los besos en el pan, una conmovedora novela sobre nuestro presente.
¿Qué puede llegar a ocurrirles a los vecinos de un barrio cualquiera en estos tiempos difíciles? ¿Cómo resisten, en pleno ojo del huracán, parejas y personas solas, padres e hijos, jóvenes y ancianos, los embates de una crisis que «amenazó con volverlo todo del revés y aún no lo ha conseguido»? Los besos en el pan cuenta, de manera sutil y conmovedora, cómo transcurre la vida de una familia que vuelve de vacaciones decidida a que su rutina no cambie, pero también la de un recién divorciado al que se oye sollozar tras un tabique, la de una abuela que pone el árbol de Navidad antes de tiempo para animar a los suyos, la de una mujer que decide reinventarse y volver al campo para vivir de las tierras que alimentaron a sus antepasados? En la peluquería, en el bar, en las oficinas o en el centro de salud, muchos vecinos, protagonistas de esta delicada novela coral, vivirán momentos agridulces de una solidaridad inesperada, de indignación y de rabia, pero también de ternura y tesón. Y aprenderán por qué sus abuelos les enseñaron, cuando eran niños, a besar el pan.

22. huhtikuuta 2017

Helena Numminen - Klovni nauraa



Noitanaisen loitsuja Alberteista ja elämästä.

No nyt. Nyt iski riemastus, sillä Klovni nauraa oli kuin elähdyttävä leppeä kesätuuli huhtikuisen raekuuron rymisyttäessä kattoa ja maisemaa. Kotkaan asettunut Helena Numminen on koulutukseltaan psykologi ja opiskellut myös sosiaaliantropologiaa, mikä näkyy näissäkin runoissa kuin myös hänen romaaniensa otsikoissa (Manzesen madonnat 2002 & Savannin värit 2010). Numminen on runoissaan raadollinen ja railakas, ja naisen elämää syvästi ymmärtävä pohdiskelija. Runot on jaettu viiteen osioon, joiden otsikot jo kertovat paljon teemoista: Ihon ikävä vain jää / Tulkoon kohtalo / Kädet utareilla / Lehmuksen kyljessä kirkkovene / Kotkan runokapakka Albert.

Löysin kosolti nautittavaa samastumispintaa. Naiseuden lisäksi myös lapsuuden nostalgisista kesämuistoista maalla sekä puutarhanhoidon viheliäisyydestä horsmineen, vuohenputkineen ja nokkosineen. Teksteissään Numminen on humoristinen, maanläheinen, juureva - kertakaikkiaan valloittava. Siteeraan nyt useampaakin runoa, siltä varalta että lukija ei mistään löydä tätä ihastuttavaa kokoelmaa, koska tämä lienee loppuunmyyty.

Miehet saavat oodinsa - duunari etenkin!
Niin ihanan rehellistä ja kainostelematonta puhetta miehen nälästä, miehen kaipuusta sarkastisin twistein: vaikka haluan ja himoitsen, ette te minua omista! Muutama sitaatti:

> Tule kanssani horsmapeltoon / ja ole minulle eläin.

> Känsäisen kouran / hellä hetki / karkea duunarin laulu / duurissa ja mollissa / sitä vain haluaa yhä uudelleen. / Kitaran rämpyttäjäkin käy / jos miehellä vain / on duunarin kulli.

> Miehennahka huutaa hellyyttä / vaan eivät he sitä huomaa / nappaavat viagraa. / Ei noihin voi / elämää puhaltaa / edes hellyyttä tihkuva nainen / parasta vain poistua paikalta / ennen kuin herää / kuolleen kundin vierestä.

> Kun minulla on tämä yksi mies / niin minulla on kaikki maailman miehet / kaikki maailman hauikset.... / Kun minulla on tämä yksi mies / niin minulla on yltäkyllin.


Lapsuuden nostalgiset Mansikit
Itsekin olen elänyt lapsuuteni maalla, talutellen mm. meidän Kaunikkia yhteislaitumelta iltalypsylle. Nyt ei enää lehmiä maisemassa juuri näy, ne on siirretty sisätiloihin tehonavettoihin. Mutta missä lehmän kunnioitus, missä lehmän onni? Mennyttä on käyskentely vapaana voikukkapelloilla ja märehdintä suviyössä. Mennyttä kaikki tämä:

Vaan lapsenmuistoissani / kevään tuoksuvalla ensilaitumella / hullaantuneet lehmät yhä tanssivat / kevein sorkin ja horjuvin nilkoin / viskovat päätä ja heittävät häntää / irtipääsemisen hurmiossa. - Lehmän kolme elämää

Pellolla lehmät / kuin vesivärimaalaus / ruskeaa ja valkoista / kuulaalla vihreällä. / Lapsuuden aurinkoiset kesät / itkettävät minua vielä / vielä minä itken / lapsuuden kesiä. / Sillä ne jäävät / kun kaikki muu katoaa. / Kun kaikki katoaa / ne jäävät. - Lehmäkesät

Kesä on pysähtynyt / tähän / sirkka sirittää / mansikat tuoksuvat / kissankelloniityllä / lehmät hamuavat / ikuisesti heinää / piikkilanka-aidan takana / ja sekin on täällä / lapsuuteni apilapellolla / punainen kretonkimekko / jossa pikkuiset kukat / kuin kissankäpälät. - Heinäkuu

Karatkaa vanhat naiset!
Runoilija ylistää vanhoja mummoja ja pelkää omaa vanhaksi tulemistaan, joutumista hoitosysteemin kasvottomaksi ja unohduksen pillerein lääkityksi, käänneltäväksi ja väänneltäväksi mytyksi. Hyvästä syystä. Mutta vanhat akat ovat pirullisia ja sitkeitä tapauksia - eivät millään suostu kuolemaan koska silitysvaje on krooninen.

Alas vanhainkodit palvelutalot / turvarannekkeet hoivarobotit... / Alas pillerit tabletit pulverit kapselit... / Vaan jos sittenkin / niin kohtalo suokoon / virolaisen somalin tai edes venäläisen hoitajan / sillä heillä on lempeän koskettamisen taito. - Tulkoon kohtalo

Kotkan Ruusut ja Albertit - humaltumisen hurma!
Kokoelman päättävät kaksi kotkalaiselle runokapakka Albertille omistettua runoa, ja voi miten herkullisia ne ovatkaan! Numminen marssitti riemastuttavasti kuusi tunnettua Albertia kaulojaan venyttelemään - voi mitä ilottelua!

Miten haluaisinkaan tulla humalaan
juopua viinasta ja lemmestä
ja viiksistä ja muhkeista lihaksista
ja hitonmoisista miehistä
jotka runolle laukeavat. - Albertin ovesta sisään
---
Kai joku vie minut kotiin
ja katsoo etten kaadu portaissa
ja muistaa myös kusettaa
ei mitään väliä kuka
ei mitään väliä millään
yöpöydällä on kumeja.

No tuleeko niitä ilmaisia paukkuja
juopolle runoilijalle? - Kadehdin juoppoja / osasta Ihon ikävä vain jää

Nummisen runot puhuttelivat ja riemastuttivat minua, niissä on elämää nähneen kypsän naisen ote. Olisipa ihanaa kuulla häntä livenä Kotkan Albertissa elämän keskellä.

Helena Numminen
Klovni nauraa, lavarunoja
Turbator 2015
*****
Omasta hyllystä

HUOM. Sain tiedon kirjailijalta, että hänellä on jäljellä parikymmentä kirjaa. Hinta 15 € sis. postikulut Suomeen. Tilaa sähköpostitse: helena.numminen@kymp.net

Klovni nauraa on nähdäkseni myyty loppuun eikä sitä löytynyt Helmetistäkään. Joistakin muista kirjastoista voi löytyä. Toivottavasti sinua onnistaa, lukijani. Muuta kirjailijalta:
Tarinoiden joella / Reuna 2016
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...