30. heinäkuuta 2017

Heinäkuun top 5


Sen verran satoi heinäkuussakin, että lukeminen oli kova sana. Hyppysiin osui taas niin hyviä kirjoja, että vaikeuksia tuotti viiden elämyksellisimmän valinta. 16 luetun kirjan joukossa oli monta runokirjaa, mutta ne oli pakko jättää pois kärkikahinoista, vaikka hyviä olivatkin. Tässäpä kuun elämyksellisimmät, lukujärjestyksessä alkukuusta loppukuuhun:


Han Kang - Vegetaristi **** Gummerus 2017
Eteläkorealaisen naisen osa näyttäytyy (koti)eläimen osaan verrattavana, jolloin ainoa asia johon nainen voi itse vaikuttaa on hänen oma kehonsa. Yeong-hyen sairas ja epätoivoinen valinta oli näännyttää itsensä nälkään. Perhe ei nähnyt varhaisia skitsofrenian merkkejä, vaan tulkitsi kaikki käytöspoikkeamat vegetarismilla. Koruton, brutaali ja ravisuttava tarina. Loistavasti kerrottu ja upeasti keksityt juonen yksityiskohdat, etenkin toisen osan mongolitäplä ja sen langossa aiheuttama seksuaalinen himo. Viidakkomaisen runsas, värikäs ja kukkaisa vartalomaalaus hehkui visuaalisesti silmissäni. Ilmeisesti Vegetaristissa on myös poliittisesti kuohuttavat tekijänsä, koska kirjailija joutui mustalle listalle. 


Helen Rappaport - Pietari 1917 ***** Minerva 2017 
Rappaportin kirja imaisee lukijan tuon nälkäänäkevän ja sekasortoisen kaupungin kaduille, silmittömän väkivallan keskelle. Kiehtova ja tarkka historiankuvaus vallankumouksen vaiheittaisesta etenemisestä Leninin proletariaatin diktatuuriin ja Neuvostoliiton syntyyn. Pietarin vuoden 1917 tapahtumat sivuavat omankin maamme historiaa: Suomen suuriruhtinaskunta julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917 ja kohta luokkataistelu ja veljessota riehuivat meilläkin.

Jhumpa Lahiri - Tulvaniitty ***** Tammi 2014 
Tulvaniitty oli loistavasti kerrottu ja loistava tarina, joka valotti hienosti Intian oloja ja intialaisten perheiden traditioita. Henkilöiden juurettomuus ja yksinäisyys oli käsin kosketeltavaa, heidän kohtalonsa surullisia ja traagisia, mutta Lahirin kauniissa kerronnassa oli jotain maagista imua. Tulvaniitty oli huippukiinnostava ja vaikuttava teos, yksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani.

Jhumpa Lahiri - Tuore maa ***** Tammi 2008 
Tuore maa on loistava novellikokoelma. Lahirin kerronta kaikissa novelleissa on tarkkanäköistä ja uskottavaa. Hän kuorii henkilöittensä silotellun pintakerroksen alta pikkumaiset ja tyhmät pohdinnat. Paikoin teksti tuntuu näennäisesti turhan vähäeleiseltä ja tylsältäkin, mutta piilottaa sisäänsä mielettömän määrän inhimillisyyttä. Kirjailija tuo esiin ihmiselämän kipupisteitä, suruja ja iloja puhuttelevalla tavalla. Lahiri vei, minä mykistyin jälleen kerran ❤︎ Lahiri taitaa olla tämän kesän loisteliain kirjailijalöytö minulle. Ei haittaa ollenkaan, että hänen henkilönsä ovat pääasiassa intialaisia, sillä heistä löytyy universaalia ihmisyyttä.

Laura Lehtola - Takapenkki **** Otava 2017 
Takapenkki tapahtuu nyky-yhteiskunnassa ja puhuu nykykieltä. Lehtola on tavoittanut loistavasti nykynuorten puhetavan ja sanonnat, kännykän ynyttämiset, jatkuvan mesettämisen, googlailun ja muut maneerit. Silleen, eeppistä, semisti. Tuulan puheenvuorot on laadittu loistokkaasti ja ah niin nautittaviksi. Oman pikantin lisänsä toi juurevan ja maanläheisen mummin murre.Toki teoksessa on vakavampaakin sanomaa: hyväosaiset vs vähäosaiset ja heidän elämän edellytystensä kuilu. Mutta Lehtola on pukenut tässä teoksessa sanottavansa ilkamoivaan ja humoristiseen asuun, jonka parissa viihtyy. Nauru teki niin hyvää ja keveän mielen! Jos vanha klisee pitää paikkansa, tämän tytön elämä pidentyi roimasti.

Haastetilanne
Helmet 2017 -haasteessa puuttuu enää yksi: kotimainen klassikko. Luultavasti tämä kohta odottaa marraskuun alkuun asti, jolloin bloggaan Yle 101 kirjaa -projektissa Pentti Haanpään Noitaympyrästä. Muissa haasteissa olen runohaasteeseen lukenut 29 kotimaista runokokoelmaa, Frau, Signorina & Bibi -haasteeseen 7 kirjaa ja Nipvet-blogin isännöimään Novellihaaste 2:een yhden kirjan.

Kesän toiseen lukumaratoniin osallistuin sekalaista lukemalla. Saldoksi tuli 417 sivua. Tuijan naistenviikkoon osallistuin postaamalla joka päivä, kiva viikko!


Kesän kolmas lukumaraton on 19.8., emäntänä Oksan hyllyltä -blogi. En ole varma ehdinkö osallistua. Muutenkin lukutahti luultavasti hiljenee, koska olen koiravahtina. Poikani berni Ananas tulee meille, koska heidän toinen koiransa Kookos saa pentuja. Ehkäpä minua tarvitaan vielä pentuhoitajaksikin!

28. heinäkuuta 2017

Laura Lehtola - Takapenkki


Tuula on 50+ työvoimaneuvoja, Topin vaimo ja täysverinen & ylihuolehtivainen emo pojalleen Teemulle. Tyhjältä tuntuu kun poika jättää Disney-verhot ja pehmolelut kotiin ja muuttaa omilleen opiskelija-asuntolaan. Kasikymppisen mummin kasvattama, sossuja vihaava ja vain peruskoulun käynyt 19-vuotias Aleksi on Tuulan työllistettävä asiakas, jolle nainen yrittää löytää sopivan lempeitä harjoittelupaikkoja. Lukiolainen Elina on ns. paremman perheen ainokainen, joka on raskaana. Kirurgi-isänsä pitkän Etelä-Amerikan työkomennuksen ansiosta tyttö pystyy salaamaan raskautensa vanhemmiltaan h-hetkeen saakka, sillä Elina jäi Suomeen kouluun.

Siinäpä tarinan henkilöt ja asetelmat. Omat puheenvuoronsa saavat heistä Tuula, Aleksi ja Elina. Kun Aleksin mummi kierii kotiportaikossa alas vasta voitettuine soutulaitteineen, murtaa luitaan ja joutuu sairaalaan, Aleksin päälle kaatuu hiukka liikaa elämää - duuni, isyys, mummi. Hän kaappaa hetken mielijohteesta työvoimaneuvojan, Pullikseksi kutsumansa Tuulan autonsa takapenkille. Siitäpä sitten alkaakin melkoinen iltapäivä - ja lukijan nauruhermoja kutkuttava Takapenkki-ajelu.

Asiakas on noussut uhkaavasti tuolistaan. Hän seisoo työpöytäni edessä ja tuijottaa. Ulkoisesti hänen tyylinsä on muuttunut sitten viime käynnin, jotenkin asiallisemmaksi. Hänellä on päällään pikkutakki. Pikkutakin kaulusaukosta pilkottaa sukupuolitaudin nimi, mutta oikeaan suuntaan ollaan selvästi menossa. Näen että hän jollakin tasolla yrittää nyt integroitumista yhteiskuntaan, vaikka askel vielä horjuukin.

Tarinan kuningatar on ehdottomasti Tuula ❤︎ Lehtola on luonut hänestä aivan ihanan keski-ikäisen virastotädin, jonka päässä surraa kaiken aikaa. Tuula seuraa aikaansa ja on erityisen herkkä terveysasioille, kavahtaa kaikkea karsinogeenistä ja erityisesti kemikaaleja. Ykstotisen, rahasta tarkan Topinsa kanssa Tuula yrittää viritellä romanttisempaa elämää nyt kun he ovat vihdoin kahden. Mutta jäyhä Topi ei vihjeitä ymmärrä. Tätä se on keski-ikäisen naisen elämä:

Mutta luonto ei kysele. Luonto ei kysele, tahdotko sinä Tiina ottaa nämä silmäpussit, melanooman, kampurajalat, selluliitin tai lapsen vaivoiksesi. Tahdotko sinä Marjatta rypistyä, lihoa, saada osteoporoosin ja rakastaa elämääsi myötä ja vastoinkäymisissä. Luonto lähettää sen, mitä sillä kulloinkin on mielessä. Kuin Anttila kuvastoja. Ihmisen tehtävä on keräillä saalis ja keikkua kyydissä parhaansa mukaan.

Tarina on käänteissään mielettömän hauska ja Tuulan puheenvuorot ovat kerrassaan riemastuttavia. Siteeraan tässä yhtä kohtaa jossa repesin totaalisesti: Tuula istuu kädet kengännauhoilla selän taakse sidottuna Aleksin karsinogeenisen Mazdan takapenkillä, suu tukittuna neljäntuulen lakilla ja perikunnollisena ihmisenä on huolissaan omasta imagostaan - miltä se nyt näyttää, virkanainen joutilaana parkkipikalla keskellä työpäivää:

Minun on pakko istua. Tämä on tilanne, jolle en voi mitään. Henkäisen syvään ja muistelen hyväksyvän läsnäolon menetelmiä. Hetkellinen rauha täyttää mieleni. Kun ensimmäinen ihminen ohittaa auton läheltä, teen ainoan asian, jolla pystyn edes hiukan vaikuttamaan minusta syntyvään mielikuvaan. Kyyristyn hiukan, suuntaan olkapääni eteenpäin, liikuttelen niitä vimmaisesti edestakaisin ja tuijotan tiukasti alaviistoon. Esitän tekeväni etätöitä.

Elina jäi itselleni etäisemmäksi, mutta Aleksi oli sympatioita herättävä ja ajatteleva tyyppi. Hän oli fiksukin vaikka syrjäytymisvaara oli ilmeinen. Aleksi puhuu rakastavasti rempseästä mummistaan, jolla roikkuu kessu aina suupielessä. Äiti on kuollut, Aleksi ei tiedä mihin. Isästä ei ole havaintoa eikä mummi näistä asioista avaudu.

Takapenkki tapahtuu nyky-yhteiskunnassa ja puhuu nykykieltä. Lehtola on tavoittanut loistavasti nykynuorten puhetavan ja sanonnat, kännykän ynyttämiset, jatkuvan mesettämisen, googlailun ja muut maneerit. Silleen, eeppistä, semisti. Tuulan puheenvuorot on laadittu loistokkaasti ja ah niin nautittaviksi. Oman pikantin lisänsä toi juurevan ja maanläheisen mummin murre.

Toki teoksessa on vakavampaakin sanomaa: hyväosaiset vs vähäosaiset ja heidän elämän edellytystensä kuilu. Mutta Lehtola on pukenut tässä teoksessa sanottavansa ilkamoivaan ja humoristiseen asuun, jonka parissa viihtyy. Nauru teki niin hyvää ja keveän mielen! Jos vanha klisee pitää paikkansa, tämän tytön elämä pidentyi roimasti.

Muissa blogeissa: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa

Laura Lehtola
Takapenkki
Otava 2017
****
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

27. heinäkuuta 2017

#novellihaaste: Jhumpa Lahiri - Tuore maa


Lahirin kahdeksan novellin kokoelma Tuore maa kertoo bengalilaissiirtolaisista Yhdysvalloissa ja heidän sikäläiseen kulttuuriin sopeutumisestaan. On sekä puhtaita bengalilaisperheitä että sellaisia joissa joko mies tai vaimo on yhdysvaltalainen. Monet henkilöt viettävät varsin kansainvälistä elämää ja matkustavat työnsä puolesta eri Euroopan maihin. He käyvät myös vuosittain tapaamassa sukuaan Kalkutassa. Lahirin kerronta on nytkin tarkkanäköistä kulttuurierojen ja erilaisten tapojen yhteentörmäyksien kuvausta.

Kirjan ensimmäisessä osassa on viisi erillistä novellia: Tuore maa, Hell-Heaven, Vaihtoehtoinen majoitus, Pelkkää hyvyyttä ja Ei kuulu kenellekään. Pidin kaikista mutta kerron enemmän novellista Vaihtoehtoinen majoitus:

Novelli kertoo menestyvästä nelikymppisestä avioparista, joka elää ruuhkavuosiaan. Mies Amit on intialaistaustainen, vaimo Megan yhdysvaltalainen. Heillä on kaksi pientä tytärtä, joiden hoidosta vastaa pääasiassa mies, sillä lääkärivaimo omistautuu työlleen. Pariskunta tutustui lääkiksessä, mutta Amit ei suorittanut opintojaan loppuun - vaimo on siis miestään menestyneempi. Nyt heidät on kutsuttu maaseudulle miehen kouluaikaisen ihastuksen Pamin häihin. Ihastus on jäänyt ihastuksen asteelle, mitään sen vakavampaa ei ole tapahtunut. Mies on kertonut Pamista avoimesti vaimolleen, mutta siitä huolimatta tämä on aavistuksen mustasukkainen ja epäileväinen suhteen laadusta.

Novelli on hulvattoman humoristinen ja sarkastinen kertomus siitä, miten kaikki mikä voi mennä pieleen, sen myös tekee. Viittä vaille h-hetkeä huomataan, että vaimon juhlamekossa on reikä, jolloin mies lupaa liimautua koko illaksi vaimonsa kylkeen reiän peittääkseen. Amit ja Megan ovat myös päättäneet törsätä hienoon hotelliin ja viettää kuherrus- ja lepolomaa kun kerrankin ovat kahden, vailla lapsia. Mutta hotelli on surkea pettymys. Monta muutakin surkuhupaisaa tilannetta kehkeytyy illan mittaan. Ilta huipentuu siihen, että uhmasta juopunut Amit sammuu huoneeseen lähdettyään hotellille soittamaan tyttärilleen, koska ei löytänyt yleisöpuhelinta häätilasta eikä kännykkäkenttä toiminut. Juhlien jälkeinen aamu on kireä ja kalsea: krapulassa pöllämystyneenä herännyt Amit löytää viileän ja mököttävän vaimonsa parvekkeelta. Entäs kuhertelu, miten sen kävi?

Sävy: Novellit voivat herättää myös mielenkiintoisia tunteita. Sävy rakentuu mm. tekijän suhteesta kerrottuun, kerronnan välittämästä tunnelmasta ja ilmapiiristä sekä kielen rytmistä ja sanavalinnoista.

Peukutan tätä Sävyllä: 
Hulvattoman hauska ja sarkastinen kuvaus siitä miten kaikki menee mister murphymäisesti pieleen. Lahirin tapa kertoa huvitti ja hymyilytti - näinhän meille usein odotuksiemme kanssa käy.


Toinen osa, Hema ja Kaushik, muodostuu kolmesta toisiinsa liittyvästä novellista: Kerran elämässä, Vuoden loppu ja Rantautuminen. Käsittelen näitä yhtenä kokonaisuutena. Kertoja vuorottelee, välillä äänessä on nainen Hema, välillä mies Kaushik.

Heman ja Kaushikin bengaliäidit tutustuivat Massachusetissa, ystävystyivät ja pitivät yhtä. Sitten Kaushikin perhe muutti takaisin Intiaan palatakseen muutaman vuoden päästä takaisin Yhdysvaltoihin. Aluksi tulijat asettuivat Heman kotiin asuntoa etsiessään. 13-vuotias Hema ihastui kolme vuotta vanhempaan Kaushikiin, joka myös paljasti tytölle perheen Intiasta palaamisen syyn.

Vuosien varrella Hemalla oli pitkä suhde naimisissa olevan amerikkalaisen miehen kanssa. Mutta kun tämän lupaukset avioerosta valuvat tyhjiin kerta toisensa jälkeen, suhde kariutui ja nainen lupautui järjestettyyn avioliittoon intialaismiehen kanssa. Biologinen kellokin tikittää: Hema on jo 37-vuotias. Kaushikista on tullut valokuvaaja, joka reissaa ympäri maailmaa lehdistön ja uutistoimistojen leivissä. Nyt he tapaavat sattumalta Roomassa, jossa antiikintutkija Hema on tutkimassa mm. etruskeja ja josta hän aivan kohta matkustaa häihinsä Kalkuttaan. Kaushik puolestaan on suuntaamassa Roomasta Thaimaan Kao Lakin kautta komennukselle Singaporeen. Tunteet roihahtavat, nuoruudenrakkaus tuntuu ainoalta oikealta, mutta raaka kohtalo puuttuu peliin.

NäkökulmaNäkökulma tarkoittaa kerronnan suhdetta sen kuvaamiin tapahtumiin. Tarinassa voi olla selkeä kertoja, joka elää tarinan maailmassa. Kaikkitietävä kertoja kuvaa tapahtumia maailman ulkopuolelta.  Näkökulma voi vaihtua, se voi vääristyä, se voi olla monin tavoin mielenkiintoinen. 

Peukutan tätä Näkökulmalla:
Minusta novellikokonaisuuden rakenne on hieno, sillä näiden kahden kertojaäänen vuorottelu tuo esiin molempien elämät ja tunnot, paljaasti, rehellisesti ja avoimesti.

Tuore maa on loistava novellikokoelma. Lahirin kerronta kaikissa novelleissa on tarkkanäköistä ja uskottavaa. Hän kuorii henkilöittensä silotellun pintakerroksen alta pikkumaiset ja tyhmät pohdinnat. Paikoin teksti tuntuu näennäisesti turhan vähäeleiseltä ja tylsältäkin, mutta piilottaa sisäänsä mielettömän määrän inhimillisyyttä. Kirjailija tuo esiin ihmiselämän kipupisteitä, suruja ja iloja puhuttelevalla tavalla. Lahiri vei, minä mykistyin jälleen kerran ❤︎ Lahiri taitaa olla tämän kesän loisteliain kirjailijalöytö minulle. Ei haittaa ollenkaan, että hänen henkilönsä ovat pääasiassa intialaisia, sillä heistä löytyy universaalia ihmisyyttä.

Osallistun tällä kokoelmalla Nipvet-blogin vetämään Novellihaaste 2:een. Peukutuksista ym. voit lukea enemmän täällä.

Jhumpa Lahiri
Unaccustomed Earth 2008
Tuore maa
Suomentanut Kersti Juva
Tammi 2008
*****
Kirjastosta

26. heinäkuuta 2017

Jhumpa Lahiri - Tulvaniitty



Tulvaniitty vie lukijan seuraamaan kahden lahjakkaan veljeksen, Subhashin ja Udayanin, ja heidän Kalkutassa asuvan perheensä kohtaloita 1960-luvulta 2010-luvulle. Vain parin vuoden ikäero erotti veljekset, mutta muuten he olivat kuin paita ja peppu - aina yhdessä. 1960-luvun Intiassakin opiskelijoiden keskuudessa kukoistivat marxilaiset ja maolaiset mielipiteet, opiskelijaliikehdintä oli rajua. Länsi-Bengaliin vyöryi pakolaisia, oli nälänhätää ja talonpoikien asema surkea. Korruptio kukoisti.

Vasta perustettu naksaliittien maolainen liike imaisi nuoremman ja rohkeamman Udayanin mukaansa ja hän osallistui liikkeen sabotaasitoimintaan. Udayan meni myös vastoin vanhempiensa tahtoa naimisiin filosofiaa opiskelevan Gaurin kanssa, ja jatkoi salaista terroristista toimintaansa. Hillitty ja varovaisempi Subhash ei välittänyt politiikasta, vaan halusi jatkaa meribiologian opintojaan Yhdysvalloissa. 

Lapsuuden leikkipaikoilla, tulvaniityllä, Udayan tapaa kohtalonsa. Hänen raskaana oleva vaimonsa Gauri jää leskeksi ja suostuu lankonsa Subhashin ehdotukseen avioliitosta. Poikien äiti kohtelee järkyttävän syrjivästi Gauria ja vastustaa tätäkin liittoa, mutta avioliitto solmitaan ja nuoripari asettuu Yhdysvaltojen koillisnurkkaan Rhode Islandiin. Syntyy tytär Bela, jonka biologiseksi isäksi Subhash tekeytyy.

Lahiri kuvaa mielenkiintoisesti Intian oloja ja hindujen perinteitä. Oikea kulttuurikylpy minulle! Subhash, tuo kiltti ja uhrautuvainen mies, oli suosikkihenkilöhahmoni. Hän rakasti veljensä tytärtä kuin omaansa, hoiti ja kasvatti kun Gaurista ei ollut äidiksi. Lahjakasta Gauria kiinnosti filosofian opintojen jatkaminen enemmän kuin äitiys. Hän hylkäsikin miehensä ja tyttärensä ja muutti kauas Kaliforniaan, loi loistavan yliopistouran eikä pitänyt tyttäreensä minkäänlaista yhteyttä kymmeniin vuosiin. En löytänyt muuta motiivia tälle tyttären täydelliselle hylkäämiselle kuin sen, että myös Gauri oli mennyt rikki ja kantoi kaunaa  koko Intialle, anopilleen, miehelleen ja erityisesti Udayanille, joka oli käyttänyt rakastunutta nuorta vaimoaan hyväkseen naksaliittien tihutöiden valmistelussa. Syyllisyys painoi.

Bela-tyttärestä kasvaa levoton nuori nainen, jota ei kiinnosta äitinsä ja isäksi luulemansa Subhashin akateemiset opinnot ja urat. Hänestä tulee kiertävä maataloustyöntekijä, joka purkaa turhautumisensa ja ahdistuksensa fyysiseen työhön. Äidin hylkääminen ja lapsuudenkodin jännitteet heijastuvat Belassa sitoutumiskammona. Hän sanoo kysyttäessä että äiti on kuollut ja vasta neljääkymppiä lähestyessään uskaltaa aloittaa vakiintuneen suhteen.

Oli surullista lukea, miten Udayanin traaginen kohtalo tuhosi jollain tavalla kaikki suvun jäsenet, myös Kalkuttaan jääneet vanhemmat. Isä mykistyi ja sairastui; äiti suoritti muistorituaalinsa joka päivä, dementoitui sitten ja menetti liikuntakykynsä. Kalkutan talon laajennus oli turhaa, vanhempien toiveet turhia, sillä kumpikaan pojista ei asettunut heidän luokseen taloon perheineen asumaan. Gauri  piti etäisyyttä anoppiinsa ja matkusti Kalkuttaan vasta vanhoilla päivillään tekemään tavallaan tiliä menneisyytensä kanssa. Etsipä hän Belan ja pienen tyttärentyttärensäkin käsiinsä monenkymmenen vuoden jälkeen. Kohtaaminen oli Belan puolelta vihaa täynnä, mutta myöhemmin hän hiukan heltyi äidilleen.

Tulvaniitty oli loistavasti kerrottu ja loistava tarina, joka valotti hienosti Intian oloja ja intialaisten perheiden traditioita. Henkilöiden juurettomuus ja yksinäisyys oli käsin kosketeltavaa, heidän kohtalonsa surullisia ja traagisia, mutta Lahirin kauniissa kerronnassa oli jotain maagista imua. Tulvaniitty oli huippukiinnostava ja vaikuttava teos, yksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani.


Jhumpa Lahiri
The Lowland 2013
Tulvaniitty
Suomentanut Sari Karhulahti
Tammi 2014
*****
Kirjastosta

24. heinäkuuta 2017

Helen Rappaport - Jekaterinburg, Romanovien viimeiset päivät


#naistenviikko

Luin hiljattain Rappaportin teoksen Pietari 1917 ja se oli sen verran hyvä, että halusin lukea myös samoihin vallankumous- ja bolsevikkiaikoihin sijoittuvasta tsaari Nikolai II:n perheen likvidoinnista. Rappaportin lähdeluottelo on nytkin mittava. Venäjän kielen taitoisena hän on pystynyt tutustumaan myös vain venäjän kielisiin arkistoihin. Itse hän sanoo luoneensa hyvän tarinan juuttumatta akateemisiin kiistakysymyksiin. Romanovien viimeisistä päivistä kertova teos on siis faktan ja fiktion jonkun sorttinen liitto. 

Tsaariperheen kohtalohan on kaikille tuttu: vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen tsaari joutui luopumaan vallasta. Hänet suljettiin perheineen kotiarestiin, aluksi Tsarskoje Seloon. Lokakuun vallankumous toi bolsevikit valtaan ja tsaarin asema vaikeutui entisestään. Perhe siirrettiin Tobolskiin Keski-Siperiaan, yli 2000 km päähän Pietarista. Bolsevikkihallinto halusi vahtia Romanoveja yhä vain tiukemmin, seuraava sijoituspaikka oli Jekaterinburg.

Jekaterinburgissa tsaariperheen ja heidän neljän palvelijansa vankilana toimi ns. Ipatjevin talo. Talon ympärille pystytettiin korkea paaluaita, ikkunat maalattiin valkoisiksi niin ettei ulos nähnyt, vartijoita oli kymmenittäin ja vartiointi ympärivuorokautista. Tsaariperhe vietti vankeudessa yhteensä 16 kuukautta, Ipatjevin talossa niistä kolme. Kaikki talon 11 vankia surmattiin 17.7.1918.


Ipatjevin talon paikalle rakennettiin 2003 Kirkko veren päällä, joka on venäläisten ortodoksien pyhiinvaelluspaikka. Jekaterinburgin kaamea menneisyys on hyödyttänyt kaupungin kehittymistä elinvoimaiseksi Uralin keskukseksi ja tärkeäksi turistikohteeksi. Vuoden päästä on 'juhlavuosi' - ensi vuoden heinäkuussa Romanovien murhista tulee kuluneeksi pyöreät 100 vuotta.

Rappaport kertoo hyvin yksityiskohtaisesti tsaariperheen tarkoin vartioidusta ja rajoitetusta elämästä Ipatjevin talossa. Ruoka oli ankeaa ja säännösteltyä, ulkoilu oli rajoitettu kahteen puolituntiseen päivässä, lehtiä tai kirjeitä ei saatu eikä vartijoiden kanssa saanut puhua. Aika kävi pitkäksi ja ahdistavaksi kun epävarmuus omasta kohtalosta jäyti mieltä. Rukoukset ja raamatun tain muun kirjallisuuden lukeminen oli ainoa ajanviete. Mukana oli myös muutama lautapeli, joita pelattiin. Liikkumaan tottuneelle Nikolaille fyysinen toimettomuus teki tiukkaa, henkisesti hän tuntui tyynesti alistuneen kohtaloonsa.

Nikolain ja Alexandran persoonista oli mielenkiintoista lukea, sillä heidän persoonallisuutensa vaikuttivat osaltaan tsaarinvallan tuhoon. Nikolai oli isänsä aliarvioima ja eristyksissä kasvanut. Hänestä tuli tsaari 26-vuotiaana vastoin tahtoaan. Kaikki mitä hän halusi oli elää rauhassa perheensä kanssa ja viljellä maata. Alexandra oli ylpeä ja sairaalloinen, mutta ennen kaikkea neurasteenikko. Hän oli itsepäinen saksalainen prinsessa, jota Venäjän kansa ei koskaan ottanut omakseen. Alexandra dominoi ja ohjaili epävarmaa ja päättämätöntä aviomiestään. Keisarikunnassa oli kuohunut aina ja erityisesti vuoden 1905 verisunnuntaista asti, jolloin tsaari teki myönnytyksiä mutta veti ne pikkuhiljaa takaisin. Tsaarinvallan vastustajat vangittiin tai likvidoitiin, osa pääsi maanpakoon. Tsaari sulki korvansa kehoituksilta demokratisoida hallintoa, hän oli itsevaltiuden ajan kasvatti.

Ja sitten oli Rasputin. Tsaariperheen tilannehan oli vaikea. Ensin syntyi neljä tytärtä ja kun vihdoin kruununperijä saatiin, hän oli vakavasti sairas. Alekseille oli periytynyt alunperin Englannin kuningatar Victoriasta lähtenyt hemofilia (Alexandra oli Victorian Alice-tyttären tytär). Aleksein hemofilia oli sitä tyyppiä, että pienikin kolhu vaikka polveen aiheutti vakavan sisäisen verenvuodon. Nivelet turposivat ja tulehtuivat, kuume nousi ja poika valitti tuskissaan. Lääketiede ei tuolloin osannut auttaa millään tavalla. Ymmärrän hyvin Alexandran turvautumisen Rasputiniin, saihan tuo elosteleva ja likainen 'pyhä mies' jollain suggestiolla pojan rauhoitettua ja verenvuotoja hillittyä. Mutta juorut kulkivat.

Vasemmalla Nikolai, oikealla Yrjö V

Romanovin perheen pelastusoperaatiot valuivat tyhjiin. Englannin kuningas Yrjö V oli sekä Nikolain että Alexandran serkku. Kuningas ei pitänyt tsaarittaresta, vaikka hän oli erityisen lämpimissä väleissä Nikolain kanssa, ja miehet näyttävätkin kuvissa samasta muotista valetuilta. Mutta Yrjö jänisti vihollismaa Saksan takia. Hän pelkäsi että myös Englannissa päätään nostaneet työväenpuolueet hermostuisivat ja olisivat uhka brittimonarkialle. Britit vetivät turvapaikkatarjouksen pois. Saksan keisari Vilhelm II oli myös Alexandran serkku, mutta ei poliittisista syistä uskaltanut auttaa.

Rappaport valaisee erinomaisesti maailmanpolitiikan sotkuista tilannetta: käynnissä oli edelleen I maailmansota ja Venäjä oli ajautumassa sisällissotaan. Bolsevikkeja vastaan taisteleva tsekkien legioona ja valkoinen armeija pitivät hallussaan melkein koko Siperian rataa ja lähestyivät uhkaavasti Jekaterinburgia.  Romanovien aika loppui, Ipatjevin talon kaikki vangit surmattiin, joskin Lenin pesi taitavasti kätensä. Bolsevikit halusivat tuhota kokonaan Romanovien periytyvän dynastian. Kaikkiaan 18 Romanovia likvidoitiin vuosina 1917-18, 35 onnistui pakenemaan.

Miinusta annan Rappaportille vain erittäin julmasta verilöylymäisestä murhien kuvauksesta. Kuvottavuuksilla mässäily tuntui tarpeettomalle muuten asiallisessa tekstissä, mutta ehkä hän pohjasi fiktionsa likvidoinnin suunnittelijan ja päätoimijan Jakov Jurovskin muistelmiin. Monen vuoden ajan bolsevikkihallinto antoi tahallisesti myös väärää tietoa sanoen, että tsaaritar ja lapset oli viety turvaan. Nämä valheet johtivat mm. Anastasian hengissäsäilymisspekulointeihin kunnes vasta 1990- ja 2000-luvuilla tsaariperheen kohtalo saatiin varmistettua. Ymmärrän että itse tsaari ja tsaaritar julman ja despoottisen tsaarinvallan symboleina haluttiin päästää päiviltä. Mutta entä lapset? Tosin juuri kenenkään ihmisen henki ei ollut arvokas noina kaoottisina vuosina, eikä etenkään silloin kun Stalin pääsi valtaan.

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Sallan lukupäiväkirja

Helen Rappaport
Ekaterinburg. The Last Days of the Romanovs
Jekaterinburg, Romanovien viimeiset päivät 2009
Suomentanut Ruth Jakobson
Helsinki-Kirjat 2011
****
Kirjastosta


Tässä linkki Tuijan naistenviikon koontiin.

Omat postaukseni naistenviikolla:
Keskiviikko 19.7. Anna Misko - Armovuosi
Perjantai 21.7. Leena Parkkinen - Sinun jälkeesi, Max
Lauantai 22.7. Sirpa Kyyrönen - Ilmajuuret
Sunnuntai 23.7. Sanna Karlström - Saatesanat
Maanantai 24.7. Helen Rappaport - Jekaterinburg

Kiitos Tuijalle kivasta haasteesta!

23. heinäkuuta 2017

Sanna Karlström - Saatesanat



#naistenviikko

Vuonna 1975 syntynyt Karlström on jo monesti palkittu runoilija. Hänen esikoisteoksensa Taivaan mittakaava (Otava 2004) sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon. Toinen runokokoelma on nimeltään Päivänvalossa (Otava 2007). Kolmas runokokoelma Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009) palkittiin Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnolla sekä Kalevi Jäntin palkinnolla.

Nyt lukemani Saatesanat on pieni ja kevyeltä näyttävä runokirja. Sen kannessa on aivan mahdoton kuva: parhaat päivänsä nähnyt kompostiin kohta joutava omena, joka kukkii kauniisti kannastaan. Eihän tuollaista absurdiutta voi todesta ottaa. Mutta elämä on yhtä absurdia: rinnan kuoleman ja katoavaisuuden kanssa elää uusi alku ja syntymä.

Karlströmin runot kuvaavat minimalistisin ja erittäin pelkistetyin säkein hänen isänsä kuolemaa. Runoilijan löytämät kuvat kolahtavat, ne ilmaisevat yksinkertaisuudessaan syvimmät tunnot. Runot suorastaan imeytyivät minuun. Poissa on liiat sanat ja turhat koukerot, jäljellä on vain riisuttu, olennaisin.

Runoilija käy katsomassa isäänsä sairaalassa, mutta jää pelokkaana ja arkana kynnykselle. Tuntuu että välissä on kokonainen valtameri, johon hukkuu: ... minä seison kynnyksellä. Pintaan asti vettä joka tulisi ylittää. Isän jäämistön selvittäminen on äärimmäisen raskasta. Tuota raskautta kuvaa valtavan hyvin nämä muuten tyhjällä sivulla olevat kaksi säettä:

hiljaisuus käy oksille
miten palasina on kaikki:

Mutta elämä jatkaa kiertokulkuaan. Runoilijan isä on poissa, mutta kohta syntyy pieni tyttö, jolla on isoisänsä silmät. Toisiaan he eivät koskaan kohtaa, eivät tässä elämässä. Äiti antautuu ehdoitta pikkuiselleen:

Vähitellen annan sinulle kaiken,
en tiennyt miten paljon se on.

Karlström on pelkistetyn ilmaisun taitaja. Kaunista ja harkitttua. Runoilija ilmaisee äärimmäisen paljon vähillä sanoilla hetkinä jolloin suru vyöryy päälle. Surun syövereistä hän jaksaa sittenkin nousta ja jatkaa elämäänsä, asteittain. Aihe on rankka, mutta ihastuin näihin Karlströmin hyvin henkilökohtaisiin runoihin. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Ehdottomasti haluan tutustua myös Karlströmin muihin runoteoksiin. Samaa suositan sinulle hyvä lukija. Ei tarvitse olla juuri nyt omakohtaista surua ja menetystä, näitten runojen ilmaisua voi ihastella kaikissa elämäntilanteissa ja mielialoissa. Siksipä en siteeraakaan näitä runoja enempää, kuten yleensä paha tapani on. Kehotan sinua lukemaan ja eläytymään itse!


Sanna Karlström
Saatesanat
Otava 2014
*****
Kirjastosta




Naistenviikkoa emännöi Tuijata

Omat postaukseni naistenviikolla:
Sunnuntai 23.7. Sanna Karlström - Saatesanat

Sunnuntaita!

22. heinäkuuta 2017

Sirpa Kyyrönen - Ilmajuuret



#naistenviikko
"Runoilijan tehtävä on olla ihminen."

Ilmajuuret on vuonna 1978 syntyneen Kyyrösen kolmas runokokoelma, ja se voitti juuri Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnon. Katri Vala -palkinto myönnettiin runoilijalle vuonna 2011. Tässä kokoelmassa Kyyrönen todella uskaltaa olla ihminen, ja äiti. Heti ensi runoissa runoilija tuo esiin parisuhteen päättymisen ja eron raastavan raadollisuuden, riidat ja jupinat. Listaan tähän muutaman valitsemani ajatuksen, en runoa sellaisenaan:

Tämä on erokirja, eroamme vaikeasti, tarvitsemme syyllisen, kummalla on raskaampaa, kuka saa nukkua, kuka syödä, tuulee niin, sataa niin ettei kyyneleitä ole, yö jolloin kukaan ei koske, aamu jolloin meitä ei enää ole....Tulee päivä kun pistämme sinut puoliksi, järjestämme tapaamis- ja käyttöoikeuksia...

Runoilija puhuu parisuhteen alusta, joka noudattaa yleensä aina rakastumisen hullua kaavaa ja alkaa kumppanuuden liiman, juurten muodostuminen. Sinusta ja minusta tulee me: Kun rakastuneet katsovat toisiaan silmiin hengitykset muuttavat yhteen ja muinaisesta sumusta puhkeavat joka-aamuiset sormet - napajuuret, ilmanuorat, nuorallatanssi, juurikasvu...

Tähän rakastuneiden symbioottiseen juuristoverkkoon syntyvät sitten lapset, jotka eivät pyytäneet syntyä ja alkaa äidin ikuinen vastuu ja syyllisyys - mitä olisit ilman lapsia! Äidin ja lapsen, emon ja poikasen välillä olevat juuret, mitä lajia ne sitten ovatkin, ovat vahvat ja liki kaiken kestävät. Vedetään, vanutetaan, kiristetään, löyhennetään ja möyhennetään - juuret ovat ja pysyvät. Mutta lapset, nuo pikkuilkiöt, osaavat kyllä kiristää vanhempiensa hermoja, lapset tietävät mistä narusta vetää jotta pahimmin sattuisi ja ärsyttäisi. Pysyvää on myös äidin pelko lapsensa puolesta, vauvaiästä ja synnytyksestä alkaen kun vasta kolmantena päivänä uskaltaa huokaista ja hengittää. Teini-ikäisten  äiti ottaa vastaan syytökset ja lentelevät vitut, on aina väärässä ja syypää kaikkeen:

Minä opetan sinulle miten pettyä, minä olen syyllinen kun bussia ei kuulu... joka vuosi aikaisemmin sinä kulutat minut loppuun... Sinä olet sitä onnellisempi mitä tylsempää vanhemmillasi on... JOS NYT VAAN KULUTTAISIT MINUA VÄHEMMÄN - kukat helvetti, on väsynyt taivas.

Kyyrösen runot ovat äiti-ihmisen ja naisen vahvaa ja väkevää runoutta, kohtauksia hetkistä jolloin elämä ei ole helppoa. Säkeet ovat kauniita ja viimeisteltyjä, ja kielikuvat luihin ja ytimiin meneviä. En voi väittää ymmärtäneeni kaikkea, mutta hengitystä pidättäen luin - kolmeen kertaan. Niin tutulta tuntui, sillä jokainen vanhempi on varmasti tuskastunut tuhat kertaa tähän lapsensa syyttävään marinaan:

ÄITI MULLA EI OLE MITÄÄN TEKEMISTÄ!


Sirpa Kyyrönen
Ilmajuuret
Otava 2016
****
Kirjastosta



Naistenviikkoa emännöi Tuijata

Omat postaukseni naistenviikolla:
Keskiviikko 19.7. Anna Misko - Armovuosi
Perjantai 21.7. Leena Parkkinen - Sinun jälkeesi, Max
Lauantai 22.7. Sirpa Kyyrönen - Ilmajuuret

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

21. heinäkuuta 2017

Naistenviikko - Leena Parkkinen

#naistenviikko kirjablogeissa jatkuu!

Huomenna nimipäiväänsä viettävät LEENA, Leeni, Matleena ja LENITA. Postaukseeni Lenita Airiston alkuvuodesta ilmestyneestä kirjasta Elämäni, isänmaani, voit kurkata täällä. Luin viime vuonna Leena Parkkisen kirjat Säädyllinen ainesosa ja Sinun jälkeesi, Max - ja hullaannuin molemmista. Parkkisen teos Galtbystä länteen (Teos 2013) on päässyt vallan unohtumaan, mutta Kaisapa siitä muistutti - kiitos! Kaisan uunituoreesta naistenviikon bloggauksesta voit lukea mitä mieltä hän oli. Lukuhetkellä pidin enemmän Säädyllisestä ainesosasta, mutta jännästi Max on jättänyt pysyvämmän jäljen. Siksi ajattelinkin, että voisin kierrättää postaukseni viime syyskuulta naistenviikon kunniaksi - olkaapa hyvät. Suosittelen, ja Parkkinen kestää kyllä uusintalukukierroksenkin ❤︎

 

Hullaannuin niin täysin Säädylliseen ainesosaan, että oli pakko etsiä muutakin Parkkiselta. Sinun jälkeesi, Max on Parkkisen esikoisromaani vuodelta 2009. Se valittiin Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuoden parhaana suomenkielisenä esikoisteoksena. Kirja vie 1900-luvun alkupuolelle sirkuksen maailmoihin, ympäri Eurooppaa, Helsinkiin ja Yhdysvaltoihin.

Päähahmot ovat vuonna 1899 syntyneet saksalaiset siamilaiset kaksoset Max ja Isaac. He ovat kyljestä toisissaan kiinni, erottaa ei tuolloin osattu eikä se poikien tapauksessa olisi ollut mahdollistakaan yhteisen maksan vuoksi. Poikien äiti ei sietänyt näitä kummajaislapsukaisiaan, vaan hylkäsi heidät aivan pieninä sisarensa kasvatettaviksi syrjäiselle maatilalle.

Friikkien show oli kovaa valuuttaa tuon ajan sirkuksissa. Ja sirkukseen esiintyjiksi myös täti Maxin ja Isaacin myi, muiden luonnonoikkujen ja kummajaisten joukkoon. Oli jättijalkaista naista, 'luutonta' merenneitoa, hintelää tatuoitua trapetsityttöä, huoraavia tanssityttöjä, tiikerinkesyttäjä Madame Maximia... Itseäni eivät koskaan ole friikit kiinnostaneet, mutta Wikipedian  mukaan näillä esityksillä on vuosisataiset perinteet.

Tunsin suurta sympatiaa näitä pikkuisia poikia kohtaan, jotka ankeassa lapsuusympäristössä äidin hylkääminä yrittivät selvitä miten taisivat. Tuon ajan saksalaisella maaseudulla oli tavattoman köyhää ja kaikesta puutetta. Ilon pojat löysivät mielikuvituksestaan, kirjoista ja toisistaan. Maalla juostessaan ja kirsikkapuuhun kiipeillessään pojat oppivat yllättävän nopeiksi ja ketteriksi. Luonteeltaan Max ja Isaac olivat kuin yö ja päivä. He ärsyttivät toisensa hulluuden partaalle, mutta olivat toisilleen myös läheisimmät ihmiset maailmassa.

Käännyn Maxiin päin ja veli inahtaa unissaan. Silitän hänen poskeaan. Max työntää unikärpäsen pois poskeltaan. (...) Kierrän käteni Maxin ympärille. Äkillinen hellyys vavahduttaa ruumista. Tunnen tarvetta pusertaa Maxia. Suudella veljen olkapäätä. Maxin, veljeni, vertaiseni.

Parkkinen kuvaa loistavasti näitten poikien ja muiden friikkien arkea ja elämänmenoa kiertävissä sirkuksissa. On ankeaa, mutta muunlaiseen elämään ei erilaisilla ja epämuodostumiensa vuoksi vierotuilla ihmisillä ollut. Hengitämme myös kabareen kiihtynyttä ilmaa Pariisissa, jossa sensaatiomainen Josephine Baker esiintyy, liikumme kieltolain Helsingin savuisissa salakapakoissa terästettyä teetä juoden ja osallistumme parempiosaisten hienoihin ja dekadentteihin juhliin.

Max himoitsee alituiseen satunnaisia naisia vuoteeseensa, Isaac ei naisista niin piittaa eikä hänellä kaikki normaalisti toimikaan lapsena sairastetun pahan sikotaudin takia. Mutta sitten Isaac rakastuu. Rakastumisen kohde on Pietarista kotoisin oleva ja siellä pahoin pahoinpidelty orpo Iris - paniikkikohtauksiin taipuvainen ja alati hyväksyntää ja elatusta miehiltä hakeva nainen.

Tämä oli elävästi ja terävästi kerrottu liikuttava tarina veljesrakkaudesta, rakkauden voimasta ja hyljeksittyjen keskinäisestä ystävyydestä. Oli mieltä liikuttavaa lukea, miten sirkusten ja kabareitten surkea väki välitti ja tuki toisiaan. Parkkisen kirja herätti paljon ajatuksia ja myötätuntoa. Mietin mm. miltä tuntuisi toisen noin intiimi läheisyys, kun aivan kaikki on tehtävä yhdessä. Kirjan loppu oli kaunis. Hieno lukukokemus.

Blogeissa muualla: 1001 kirjaa ja Lumiomena

Leena Parkkinen
Sinun jälkeesi, Max
Teos 2009
✮✮✮✮
Kirjastosta

Naistenviikkoa emännöi Tuijata

Omat postaukseni naistenviikolla:
Tiistaina 18.7. Riikka Palander- Seeprakivi
Keskiviikko 19.7. Anna Misko - Armovuosi
Perjantai 21.7. Leena Parkkinen - Sinun jälkeesi, Max

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

20. heinäkuuta 2017

Juuli Niemi - Tuhat tytärtä


#naistenviikko

Juuli Niemi voitti teoksellaan Et kävele yksin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2016. Vuonna 1981 syntyneen kirjailijan tuotantoon kuuluu nuortenkirjoja, novelleja ja runoja. Tuhat tytärtä on ensimmäinen kirjailijalta lukemani teos.

Ensimmäisessä runossa Suku Niemi kirjoittaa perheestä joka on rikki. Perheessä on tuhat tytärtä, äidin mukaan kaikki vahinkoja. Pienin sisko omistaa vain sen minkä toiset hylkää - noinhan se on monilapsisissa perheissä, vaatteet ja kaikki muukin kierrätetään. Tyttärillä on yksi ilkeä veli, joka ei näytä isältä, koska on toisen miehen poika. Ei ihme että nuorimmalla tyttärellä on usein maha kipeä. Tulee avioero ja oveen kirjoitetaan uusi nimi.

Kaikista pienimmät siskot kirjoittavat usein runoja.
Usein perheissä pienimmän osa on säkeisiin jakautuminen.

Äiti haluaisi tuhat isoäitiäkin, olisihan tytärten hoito näin helpompaa. Mutta yksi heitä vain on ja hänkin muuttaa Ibizan palmurannoille kauas tyttärentyttäristään. Tyttärillä on ikävä menetettyä isoäidin rakkautta, ikävä isän rakkautta, ikävä äidinkin rakkautta. Saamatta jäi kaikilta. Alkupään runot kertovat siitä, millaista on kasvaa monilapsisen perheen kuopuksena. Niemen valitsema ilmaus  tuhat lienee runollisempi kuin monta. Vanhemmat sisarukset sortavat kuopusta ja hän jää usein ulkopuolelle. Äiti on väsynyt eikä jaksa kiinnitää kuopukseen paljonkaan huomiota. Runot tuntuvat näennäisen naivistisilta saduilta, mutta voi mitä perheen sisäistä tragiikkaa niihin sisältyykään:

Nuorimmalle äiti ei jaksanut toivoa mitään.
Niin saattaa käydä
ja siksi nuorimmista joskus tulee niin keveitä
että he kohoavat ilmaan suurina saippuakuplina.

Monesta runosta löytyy vaikeiden ja rikkinäisten ihmissuhteitten tragediaa, esim. runosta Kiltin siskon mies:

Niin sisko osti valkoisen sohvan ja valkoisen mekon, jonka hihat peittivät alleen sinelmät,
uudet ja vanhat
häitä tanssittiin koko suvulta salaa.

Kun vatsa paisui, siskosta tuli vaisu,
pakotiet muurattiin umpeen.
Kaksosten huoneen seinälle tapetoitiin taikametsä,
uskottiin yhdessä satuihin.

Loppupuolen runot ovat lohdullisempia. Kaikki kokevat elämässään kolhuja ja vastoinkäymisiä, monet menevät hiukan rikki. Mutta jos kohdalle osuu oikea ihminen, ystävä tai rakastettu, ja uskaltaa ottaa riskin, voi eheytyä, selvitä ja jopa kokea onnea. Kun nuorin tyttö kasvaa, hän saa ystäviä myös  perheen ulkopuolelta ja kokee rakkaudenkin ja näkee millaista on elää ehjemmässä, nauravassa perheessä. Muutama kauniisti ilmaistu lause:


* Suurimman rakkauteni keräsin palasista. Se oli valtava työ.
* Mutta uskoin että kaikki tulee olemaan ehkä ehjää taas. Opin että ehjää ei ehkä olekaan.
* Me olemme toisillemme yhä hyviä ja se saa kaiken elokuumemmaksi.
* Minä valitsen sinut.




Koskettavia ja herkkiä naivistisen tuntuisia proosarunoja, mutta ne pitivät sisällään paljon elämän tragiikkaa.

Hautajaispuhe
(Siltä varalta, että kuolen nuorena)

Tähänastisen elämäni aikana olen oppinut
että tunnen itseni
ja se riittää.


Juuli Niemi
Tuhat tytärtä
Otava 2015
****
Kirjastosta


Omat postaukseni naistenviikolla:
Tiistaina 18.7. Riikka Palander - Seeprakivi
Keskiviikko 19.7. Anna Misko - Armovuosi
Torstai 20.7. Juuli Niemi - Tuhat tytärtä

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

19. heinäkuuta 2017

Anna Misko - Armovuosi


#naistenviikko

Eletään 1700-luvun viimeistä vuosikymmentä. Ruotsin valtakunnassa kuohuu: itsevaltainen kuningas Kustaa III on murhattu vuosi sitten ja Venäjän keisarinna Katarina vehkeilee Suomen suuntaan. Sydän-Hämeen pappilaa Karhinpäätä on myös kohdannut järkytys, sillä pastori Anders Gottleben kuoli yllättäen ja jätti jälkeensä lesken ja neljä aikuista lasta. Perhe jäi tyhjän päälle, ilman elättäjää.

Ruotsinvallan aikana oli virkamiehistön ja siten myös kirkon piirissä käytössä armovuosi. Se tarkoitti sitä, että esim. papin leski sai lapsineen asua pappilassa vuoden. Jos uusi pappi nai joko lesken tai tyttären, perhe sai jäädä kotiinsa. Niinpä Karhinpään avoimesta papinvirasta ja naispuolisten perheenjäsenten ominaisuuksista kuulutetaan  näkyvästi Turun tuomiokapitulin ilmoitustaululla, ja Karhinpäähän alkaa ilmaantua uudenaikaisesti hoidettua pappilaa ja hyvää papinvirkaa havittelevia pappismiehiä. 

Leskellä Ingridillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua tähän nöyryyttävään järjestelyyn. Sulhoehdokkaita kestitään ja kohdellaan kuin kuninkaallisia. Yksi heistä, Henricus Hoppius panee kaikkien pappilan naisten pään pyörälle. Henricus hurmaa niin vanhimman tyttären Beatan, arkipäiväisen ja järkevän tytön, keskimmäisen haaveilevan kaunottaren Marian ja jopa nuorimman Saran, villin ja omapäisen poikatytön. Surevan lesken Ingridin tämä komea maailmanmies saa suorastaan hurmioon.

Perheen ainoa poika, äidin hellimä Julius pysyttelee Turun vapauden lumoissa, loitolla perheen naisväen kriisistä. Huvitukset kiinnostavat Juliusta enemmän kuin teologian opiskelu, sillä kirja-arkkua ei ole edes avattu puoleentoista vuoteen. Julius tanssii terveydelle vaarallista valssia aamuun asti, nauttii kapakoiden tunnelmasta ja viihtyy Turun porvariston salongeissa. Kauppiaan ura kiinnostaa nuorta miestä enemmän kuin pappeus.

Armovuosi oli hieno käytäntö, jolla pyrittiin turvaamaan lesken ja lasten elämä. Mutta kaupiteltaville naisille äärimmäisen nöyryyttävää. Misko kuvasi tätä kaikkea humoristisesti ja ilkkuen kuin mitäkin farssia. Ja farssinahan kaikki tuo meille nykyajan lukijoille näyttäytyykin, mutta tuolloin se oli vakava paikka: kyseessä oli elanto & koti. Yhteen kosijoista liittyi aikasten jännä juonenkäänne ja Misko kuvasi hienosti syrjäkylillä umpiossa eläneiden nuorten naisten kokemattomuutta. Kun mies hiukan puhutteli tai varasti suudelman, se katsottiin avioliittolupaukseksi.

Hyvä että juoneen ilmaantui traaginen käänne, muuten romaani olisi ollut vieläkin latteampi. Noiden traagisten tapahtumien kuvaamisessa Misko onnistui mielestäni hyvin. Jalat maassa oleva piika Hulda oli tuki ja turva, kun pappilan herraskainen naisväki joutui melankolian ja sairauden vuoksi viikoiksi, jopa kuukausiksi vuoteenomaksi.

Kustantajan sivuilla kerrotaan että Armovuosi on trilogian aloitus. Tänä kesänähän ns. hömppäkirjallisuus on puhuttanut somea, lehdistöä ja kustantajia. Listoja on laadittu. Rentoon ja aurinkoiseen kesäpäivään tämä historiallisiin viitekehyksiin sijoitettu naisten viihderomaani sopi oikein hyvin. Kerronta on sujuvaa, mutta pieni pirskahdus jotain terävyyttä olisi teosta hyödyttänyt.

Anna Misko on antropologi ja viestinnän ammattilainen. Hän on toiminut myös oppimisen monikulttuurisissa kehittämistehtävissä. Anna Misko on aiemmin kirjoittanut lapsille suomalaiseen perinteeseen ja mytologiaan pohjautuvia kirjoja ja historiallisen romaanin Mantsin poika.

Muissa blogeissa: Morren maailma, Kirjakaapin avain, Kirjojen taika

Anna Misko
Armovuosi
Minerva 2014
**
Kirjastosta



Omat postaukseni naistenviikolla:
Tiistaina 18.7. - Riikka Palander - Seeprakivi

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

18. heinäkuuta 2017

Riikka Palander - Seeprakivi


#naistenviikko
Tuuli keinuttaa äitien maita.


Naistenviikon ensimmäinen nimipäiväsankari on RIIKKA, joten aloitan Tuijatan emännöimän Naistenviikon bloggaamalla Riikka Palanderin runokokoelmasta Seeprakivi.


Vuori tummuu
lepakot vaeltavat ennen pimeää.
Mies valmistaa minulle
tuoksuvan öljyn kalebassipulloon.
Minun tähteni on suuri.

Silmien pintaan nousee sielu.
Ikkunasta tuulee sisään.


Voisiko tuon kauniimmin rakkautta ja naisen tärkeyttä miehelleen kuvailla? Afrikka ja erityisesti Tansania tuntuu vieneen Palanderin sielun ja sydämen. Hän on käynyt Afrikassa useita kertoja ja kaikki kolme hänen runokokoelmaansakin sijoittuvat tuohon kuumaan ja värikylläiseen maanosaan.  Seeprakivi-kokoelmassa runoilija matkaa jälleen Tansaniassa. Ikivanhat puut tulevat vastaan, mekossa Iringan värit, maanpuna, hiekan kelta, primitiiviset rytmit ja tanssi vievät; runoilija tuntee ja aistii, ja pohdiskelee syvällisiä.  Luonto on vahvasti läsnä. Runot ovat hyvin lyhyitä, vain muutaman säkeen tuokiokuvia siitä mitä silmä näkee, mitä mieli rekisteröi.


Kalliopolku
virran matalassa voimassa
jalkapohjia vasten
         pinnanalaisten kivien silkki
meillä on veden matka, eteenpäin


Ihastuin runojen vähäeleisyyteen ja kepeään ilmavuuteen, ne leijailevat kuin perhoset ja virtaavat kuin vesi. Ikuisuus on läsnä heimoriitteineen ja muuttumattomine luontoineen. Koin että runoilijan sieluun heijastuu ympäröivästä maisemasta ja kulttuurista jotain ikiaikaista ja pyhää. En yrittänyt näitä sen tarkemmin analysoida, antauduin vain kepeän keveiden ja rauhoittavien säkeiden vietäväksi.


Poimit lentäviä kukkia
villijasmiinin sileää tuoksua

juokset ilmanvirrassa ja naurat,
terälehtimetsä!

maanhehkussa loistavat kukkien siivet


MOYO on runoilija Riikka Palanderin ja tansanialaisen muusikko/opettajan Johnson Mlugen yhteisprojekti, jossa runous ja afrikkalaiset rytmit kohtaavat. Performanssinomaisessa, intensiivisessä esityksessä improvisaatiolla on merkittävä rooli.

Riikka Palander (s.1986) on kotoisin Keski-Suomesta. Hän valmistui Jyväskylässä yhteiskuntatieteiden maisteriksi pääaineenaan filosofia. Palanderilta on ilmestynyt kolme runokokoelmaa: Maa muistaa matkustajan 2010, Sininen punainen 2011 ja Seeprakivi 2015. 

Riikka Palander
Seeprakivi
Sanasato 2015
***
Kirjastosta

Seeprakivi / Kiiltomato, Sininen punainen Kiiltomato, Maa muistaa matkustajan / Suketus 



Toinen RIIKKA, jonka teoksesta olen blogannut
on Riikka Pulkkinen ja hänen teoksensa
Paras mahdollinen maailma

Parikymmentä blogia on mukana tässä naistenviikon tempauksessa.
Itse bloggaan naisten kirjoittamista kirjoista joka päivä - olehan kuulolla!

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

14. heinäkuuta 2017

Will Schwalbe - Elämän mittainen lukupiiri



Schwalben perheessä on aina luettu. Will muistelee lapsuutensa viikonloppuja, jolloin myös isä ja äiti istuivat nenä kiinni kirjassa. Rakkaus kirjallisuuteen toi Willille myös ammatin: hän toimi pitkään kustannustoimittajana. Perheen aktiivinen elämä hiljenee aavistuksen, kun vähän päälle seitsemänkymppinen äiti Mary Anne saa pahaenteisen haimasyöpädiagnoosin.

Kun poika vie äitiään hoitoihin ja viettää tämän kanssa loputtomat tunnit tiputuksessa, heidän välilleen syntyy kuin itsestään lukupiiri. Kumpikin valitsee vuorotellen kirjoja, joita luetaan ja joista keskustellaan. Kirjojen käsittelemät aiheet johdattavat äidin ja pojan puhumaan elämästään, muistoistaan ja toiveistaan.

Aktiivisesti merkittävissä tehtävissä pakolaisavun, erityisesti pakolaisnaisten, parissa työskennelleen rouva Schwalben haave on perustaa kirjasto Kabuliin Afganistaniin. Tämän projektin hyväksi hän työskentelee uupumatta myös syövän edetessä ja voinnin heiketessä. Rohkaistuupa poikakin astumaan työssään uusille urille.

Haimasyöpä vie nopeasti siihen sairastuneet. Rouva Schwalbelle luvattiin elinaikaa maksimissaan puoli vuotta, mutta hän eli puolitoista. Elämän mittainen lukupiiri on kaunis ja rauhallinen tarina toisistaan lämpimästi välittävän perheen kriisistä. Itse asiassa perhe ja potilas itsekin suhtautuivat neljännen asteen syöpään minusta liiankin viileästi ja rauhallisen järkevästi. Olisin odottanut, ja jopa toivonut, jotain inhimillistä epätoivon ryöpsähdystä. Sukulaisten ja runsaslukuisen ystäväjoukon pitämiseksi ajan tasalla, äiti ja poika perustavat yksinkertaisen blogin. Minusta tämä oli hieno keksintö, joka antoi perheelle enemmän rauhaa ja säästi heidät loputtomilta selonteoilta.

Äidin sairaus etenee nopeasti. Hän lepää rauhallisesti, ja kipuja hallitaan lääkkeillä. Hän ei ota vastaan puheluita tai vierailijoita eikä lue sähköposteja. Päivitämme blogin joka päivä, kiitos kaikille ystävällisistä ajatuksistanne.

Sairastamisen ja äidin tulevan kuoleman ohella keskiössä on maailmankirjallisuus ja sen elämää kohottava ja rakentava voima. Schwalbe jakaa teoksensa lukuihin niissä käsiteltyjen kirjojen mukaan ja lopussa on vielä tarkka lista, jossa mainitaan suomennetut teokset julkaisuvuosineen ja kustantajineen. Itselleni tuo kirjalista toimii loistavana lukuvinkkien antajana. Listassa viehätti sen monipuolisuus: paljon tuoretta ja vasta julkaistua, mutta myös vanhempia klassikoita. Kirjaan tähän itselleni ja lukijalle muistiin pienen kirjailijavinkkilistan:

Muriel Barbery, Alan Bennet, Roberto Bolaño, Joan Didion, Gunter Grass, Khaled Hosseini, Jhumpa Lahiri, Thomas Mann, Ian McEwan, Colm Tóibin...

Luin Elämän mittaista lukupiiriä kesälukumaratonilla eikä lukeminen vetänyt, olin jopa jättää kesken.  Minusta kirjassa oli jotenkin kiiltokuvamainen amerikkalainen ote, mikä ei viehättänyt. Kieltämättä kirjailijalta kaunis kunnioituksenosoitus rakkaan äidin muistolle. Ja toki sellaiselle lukijalle, joka elää elämässään vastaavantyyppisiä raskaita aikoja, kirja tuo lohtua ja rohkaisee. Kirja osoittaa että elämässä voi pysyä kiinni ja siitä iloita loppuun asti. Kirjallisuuden osuus sai minut lukemaan loppuun.

Maailmassa on niin paljon enemmän luettavaa kuin pystymme lukemaan ja paljon enemmän tehtävää kuin saatamme tehdä. Mutta opin äidiltä muiden asioiden muassa sen, että: "Lukeminen ei ole tekemisen vastakohta - vaan kuolemisen."

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Kirjaluotsi, Kirjakirppu

Will Schwalbe
The End of Your Life Reading Club 2012
Will Schwalbe
Suomentanut Kirsi Ohrankämmen
Basam Books 2014
***
Kirjastosta

11. heinäkuuta 2017

Joel Willans - 101 Very Finnish Problems


Britti Joel Willans on asunut Suomessa yli 15 vuotta, joten hän on tutkaillut meidän omituisia tapojamme jo hyvän aikaa. Nimen jatkomääritelmä on The Foreigner's Guide to Surviving in Finland - Suomessa selviytymisopas ulkomaalaiselle. Vaikka en kuulunutkaan kohderyhmään, mielikseen näitä hurtteja huomioita Suomesta luki. Willansilla on samanniminen Face-book sivu, josta kaikki lähti.

Willansin toi Suomeen rakkaus suomalaiseen naiseen, johon hän tutustui Englannissa. Jo heti tuolloin Willans ihmetteli sitä omituista seikkaa, että suomen kielestä puuttuu selkeä ja kätevä vastine sanalle please. Näin ollen ulkomaalaisesta meidän pyyntömme voivat kuulostaa hyvinkin epäkohteliailta.  Sanomme vaikka että Give me an apple, mutta unohdamme lopusta kohteliaan pleasen.

Ulkomaalaiselle suomen kielen opettelu tuottaa ymmärrettävästi myös tuskaa. Meillä on sijamuodot, heillä prepositiot. Ja meillä on meidän yhdyssanojen muodostamistapamme. Willans ottaa esimerkiksi sanan lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliupseerioppilas - 61 sievää kirjainta, jotka kuullessaan ja nähdessään ulkomaalainen uskoo joutuneensa johonkin kauhutarinaan.

Kirjailija toteaa, että suomalaiset ovat metsäläiskansaa, forest people, joka vasta 1950-luvulla alkoi muuttaa suuremmin joukoin kaupunkeihin. Tämä tukeva metsäläisyysmenneisyys heijastuu meidän luonnonläheisissä sanontatavoissamme. Meille on selvää mitä ketunhäntä kainalossa tarkoittaa, mutta ei suinkaan muunmaalaisille: If someone mentioned that someone had a fox's tail under their arm, I'd wonder whether that was a weird Nordic fashion statement. Perse auki > On being told someone's arse is open, I'd be inclined to reply that that is a bit too much information.

Willans kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja repostelee tietysti Suomen loputtoman pitkää, pimeää ja kylmää talvea: kun luulee lumituiskujen ja tappoliukkaiden vihdoin loppuvan ja kevään koittavan, tuleekin takatalvi. Eikä meidän ilmastomme ymmärrä olla suotuisa edes vapun picknikeille tai yöttömän yön vietolle. Juhannus on sekin ulkomaalaiselle ison ihmetyksen aihe: jos saapuu juhannuksena Helsinkiin, kohtaa apokalyptisen aavekaupungin - ei ristinsielua.

Lukija saa valaistusta myös miten rakkaaseen naapuriimme Ruotsiin tulee urheilukilpailuissa suhtautua ja selvityksen miten meillä juhlitaan itsenäisyyspäivää: ei katukarnevaaleissa vaan teeveestä juhlivaa yhteiskunnan kermaa tuijottaen. Oma lukunsa on tietysti sauna ja sen protokolla. Löylymasokisteissa ja koko suvun nakusaunoissa ulkomaalaisen pokka on koetuksella.

Meidän suomalaisten introverttiys ja oman tilan tarve ihmetyttää myös Willansia. Hän antaa ohjeita miten suhtautua meihin tuppisuihin, jotka emme tiedä mitä small talk on. Emme tervehdi naapuria, käytämme mieluummin portaita jos hississä jo on joku, ja meille tuottaa kärsimystä myös jos viereiselle penkille bussissa istahtaa joku, vaikka seinänaapuri.

Otan tähän vielä yhden hupaisan aiheen: suomalaiset sukunimet. Englannissa sukunimet tulevat usein ammateista: Farmer, Smith, Taylor... Mutta meidän sukunimet ovat kuin Tolkienin tarinoista: Pekka Kurkijärvi > Peter Cranelake, Laura Pulska-Orava > Laura Fat Squirrel, Jerry Hikipää > Jerry Sweaty Head. Tästä nimivaikeudesta on omakohtaistakin kokemusta. Luulisi että etunimeni riitta on ulkomaalaiselle helppo nakki, mutta eipä olekaan. Erittäin harva ulkomaalainen blogiystävä osaa sen kirjoittaa oikein. Useimmiten olen ritta, ritte tai rita. Kiitän joka päivä sitä, että ymmärsin olla riittävän fiksu ja käyttää ulkomaalaiselle mahdottomasta sukunimestäni vain alkukirjainta.

101 Very Finnish Problems on kivan pirteästi ja sarkastisesti kirjoitettu. Pisteliäiden ja osuvien huumorihuomioidensa ohella Willansin tekstissä on paljon faktaa maatamme vähän tuntevalle ulkomaalaiselle. Kaikkien omituisuuksien keskellä käy selväksi, että kirjailija pitää kovasti maastamme: ihmisiin voi luottaa, yhteiskunta toimii ja terveydenhuolto on niin hyvää ettei ikinä halua pois. Jopa äitiyspakkaus on niin loistava, että harkitsee vielä yhden lapsen hankkimista.

Kirja on mainio pikku lahja ulkomaalaiselle ystävälle, mutta avaa myös meidän kantaväestöä edustavien silmät: Tällaisinako meidät muualla nähdään?

EDIT
Tämä postaukseni kirvoitti ajatustenvaihtoa, mikä on aina mukavaa. Mutta toi myös esiin sen vastuun mikä kääntäjällä on. Willans käyttää ilmaisua forest people, jonka minä suomensin metsäläiskansaksi. Sen voisi kääntää myös neutraalimmin, vaikkapa sanalla metsäihmisiä - ilman mitään ikävää vivahdetta. Pyydän anteeksi Willansilta, jos olen tulkinnut hänen tekstinsä kärjekkäämmäksi kuin mitä se onkaan.

Joel Willans
101 Very Finnish Problems, The Foreigner's Guide to Surviving in Finland
Gummerus 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...