23. heinäkuuta 2017

Sanna Karlström - Saatesanat



#naistenviikko

Vuonna 1975 syntynyt Karlström on jo monesti palkittu runoilija. Hänen esikoisteoksensa Taivaan mittakaava (Otava 2004) sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon. Toinen runokokoelma on nimeltään Päivänvalossa (Otava 2007). Kolmas runokokoelma Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009) palkittiin Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnolla sekä Kalevi Jäntin palkinnolla.

Nyt lukemani Saatesanat on pieni ja kevyeltä näyttävä runokirja. Sen kannessa on aivan mahdoton kuva: parhaat päivänsä nähnyt kompostiin kohta joutava omena, joka kukkii kauniisti kannastaan. Eihän tuollaista absurdiutta voi todesta ottaa. Mutta elämä on yhtä absurdia: rinnan kuoleman ja katoavaisuuden kanssa elää uusi alku ja syntymä.

Karlströmin runot kuvaavat minimalistisin ja erittäin pelkistetyin säkein hänen isänsä kuolemaa. Runoilijan löytämät kuvat kolahtavat, ne ilmaisevat yksinkertaisuudessaan syvimmät tunnot. Runot suorastaan imeytyivät minuun. Poissa on liiat sanat ja turhat koukerot, jäljellä on vain riisuttu, olennaisin.

Runoilija käy katsomassa isäänsä sairaalassa, mutta jää pelokkaana ja arkana kynnykselle. Tuntuu että välissä on kokonainen valtameri, johon hukkuu: ... minä seison kynnyksellä. Pintaan asti vettä joka tulisi ylittää. Isän jäämistön selvittäminen on äärimmäisen raskasta. Tuota raskautta kuvaa valtavan hyvin nämä muuten tyhjällä sivulla olevat kaksi säettä:

hiljaisuus käy oksille
miten palasina on kaikki:

Mutta elämä jatkaa kiertokulkuaan. Runoilijan isä on poissa, mutta kohta syntyy pieni tyttö, jolla on isoisänsä silmät. Toisiaan he eivät koskaan kohtaa, eivät tässä elämässä. Äiti antautuu ehdoitta pikkuiselleen:

Vähitellen annan sinulle kaiken,
en tiennyt miten paljon se on.

Karlström on pelkistetyn ilmaisun taitaja. Kaunista ja harkitttua. Runoilija ilmaisee äärimmäisen paljon vähillä sanoilla hetkinä jolloin suru vyöryy päälle. Surun syövereistä hän jaksaa sittenkin nousta ja jatkaa elämäänsä, asteittain. Aihe on rankka, mutta ihastuin näihin Karlströmin hyvin henkilökohtaisiin runoihin. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Ehdottomasti haluan tutustua myös Karlströmin muihin runoteoksiin. Samaa suositan sinulle hyvä lukija. Ei tarvitse olla juuri nyt omakohtaista surua ja menetystä, näitten runojen ilmaisua voi ihastella kaikissa elämäntilanteissa ja mielialoissa. Siksipä en siteeraakaan näitä runoja enempää, kuten yleensä paha tapani on. Kehotan sinua lukemaan ja eläytymään itse!


Sanna Karlström
Saatesanat
Otava 2014
*****
Kirjastosta




Naistenviikkoa emännöi Tuijata

Omat postaukseni naistenviikolla:
Sunnuntai 23.7. Sanna Karlström - Saatesanat

Sunnuntaita!

22. heinäkuuta 2017

Sirpa Kyyrönen - Ilmajuuret



#naistenviikko
"Runoilijan tehtävä on olla ihminen."

Ilmajuuret on vuonna 1978 syntyneen Kyyrösen kolmas runokokoelma, ja se voitti juuri Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnon. Katri Vala -palkinto myönnettiin runoilijalle vuonna 2011. Tässä kokoelmassa Kyyrönen todella uskaltaa olla ihminen, ja äiti. Heti ensi runoissa runoilija tuo esiin parisuhteen päättymisen ja eron raastavan raadollisuuden, riidat ja jupinat. Listaan tähän muutaman valitsemani ajatuksen, en runoa sellaisenaan:

Tämä on erokirja, eroamme vaikeasti, tarvitsemme syyllisen, kummalla on raskaampaa, kuka saa nukkua, kuka syödä, tuulee niin, sataa niin ettei kyyneleitä ole, yö jolloin kukaan ei koske, aamu jolloin meitä ei enää ole....Tulee päivä kun pistämme sinut puoliksi, järjestämme tapaamis- ja käyttöoikeuksia...

Runoilija puhuu parisuhteen alusta, joka noudattaa yleensä aina rakastumisen hullua kaavaa ja alkaa kumppanuuden liiman, juurten muodostuminen. Sinusta ja minusta tulee me: Kun rakastuneet katsovat toisiaan silmiin hengitykset muuttavat yhteen ja muinaisesta sumusta puhkeavat joka-aamuiset sormet - napajuuret, ilmanuorat, nuorallatanssi, juurikasvu...

Tähän rakastuneiden symbioottiseen juuristoverkkoon syntyvät sitten lapset, jotka eivät pyytäneet syntyä ja alkaa äidin ikuinen vastuu ja syyllisyys - mitä olisit ilman lapsia! Äidin ja lapsen, emon ja poikasen välillä olevat juuret, mitä lajia ne sitten ovatkin, ovat vahvat ja liki kaiken kestävät. Vedetään, vanutetaan, kiristetään, löyhennetään ja möyhennetään - juuret ovat ja pysyvät. Mutta lapset, nuo pikkuilkiöt, osaavat kyllä kiristää vanhempiensa hermoja, lapset tietävät mistä narusta vetää jotta pahimmin sattuisi ja ärsyttäisi. Pysyvää on myös äidin pelko lapsensa puolesta, vauvaiästä ja synnytyksestä alkaen kun vasta kolmantena päivänä uskaltaa huokaista ja hengittää. Teini-ikäisten  äiti ottaa vastaan syytökset ja lentelevät vitut, on aina väärässä ja syypää kaikkeen:

Minä opetan sinulle miten pettyä, minä olen syyllinen kun bussia ei kuulu... joka vuosi aikaisemmin sinä kulutat minut loppuun... Sinä olet sitä onnellisempi mitä tylsempää vanhemmillasi on... JOS NYT VAAN KULUTTAISIT MINUA VÄHEMMÄN - kukat helvetti, on väsynyt taivas.

Kyyrösen runot ovat äiti-ihmisen ja naisen vahvaa ja väkevää runoutta, kohtauksia hetkistä jolloin elämä ei ole helppoa. Säkeet ovat kauniita ja viimeisteltyjä, ja kielikuvat luihin ja ytimiin meneviä. En voi väittää ymmärtäneeni kaikkea, mutta hengitystä pidättäen luin - kolmeen kertaan. Niin tutulta tuntui, sillä jokainen vanhempi on varmasti tuskastunut tuhat kertaa tähän lapsensa syyttävään marinaan:

ÄITI MULLA EI OLE MITÄÄN TEKEMISTÄ!


Sirpa Kyyrönen
Ilmajuuret
Otava 2016
****
Kirjastosta



Naistenviikkoa emännöi Tuijata

Omat postaukseni naistenviikolla:
Keskiviikko 19.7. Anna Misko - Armovuosi
Perjantai 21.7. Leena Parkkinen - Sinun jälkeesi, Max
Lauantai 22.7. Sirpa Kyyrönen - Ilmajuuret

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

21. heinäkuuta 2017

Naistenviikko - Leena Parkkinen

#naistenviikko kirjablogeissa jatkuu!

Huomenna nimipäiväänsä viettävät LEENA, Leeni, Matleena ja LENITA. Postaukseeni Lenita Airiston alkuvuodesta ilmestyneestä kirjasta Elämäni, isänmaani, voit kurkata täällä. Luin viime vuonna Leena Parkkisen kirjat Säädyllinen ainesosa ja Sinun jälkeesi, Max - ja hullaannuin molemmista. Parkkisen teos Galtbystä länteen (Teos 2013) on päässyt vallan unohtumaan, mutta Kaisapa siitä muistutti - kiitos! Kaisan uunituoreesta naistenviikon bloggauksesta voit lukea mitä mieltä hän oli. Lukuhetkellä pidin enemmän Säädyllisestä ainesosasta, mutta jännästi Max on jättänyt pysyvämmän jäljen. Siksi ajattelinkin, että voisin kierrättää postaukseni viime syyskuulta naistenviikon kunniaksi - olkaapa hyvät. Suosittelen, ja Parkkinen kestää kyllä uusintalukukierroksenkin ❤︎

 

Hullaannuin niin täysin Säädylliseen ainesosaan, että oli pakko etsiä muutakin Parkkiselta. Sinun jälkeesi, Max on Parkkisen esikoisromaani vuodelta 2009. Se valittiin Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuoden parhaana suomenkielisenä esikoisteoksena. Kirja vie 1900-luvun alkupuolelle sirkuksen maailmoihin, ympäri Eurooppaa, Helsinkiin ja Yhdysvaltoihin.

Päähahmot ovat vuonna 1899 syntyneet saksalaiset siamilaiset kaksoset Max ja Isaac. He ovat kyljestä toisissaan kiinni, erottaa ei tuolloin osattu eikä se poikien tapauksessa olisi ollut mahdollistakaan yhteisen maksan vuoksi. Poikien äiti ei sietänyt näitä kummajaislapsukaisiaan, vaan hylkäsi heidät aivan pieninä sisarensa kasvatettaviksi syrjäiselle maatilalle.

Friikkien show oli kovaa valuuttaa tuon ajan sirkuksissa. Ja sirkukseen esiintyjiksi myös täti Maxin ja Isaacin myi, muiden luonnonoikkujen ja kummajaisten joukkoon. Oli jättijalkaista naista, 'luutonta' merenneitoa, hintelää tatuoitua trapetsityttöä, huoraavia tanssityttöjä, tiikerinkesyttäjä Madame Maximia... Itseäni eivät koskaan ole friikit kiinnostaneet, mutta Wikipedian  mukaan näillä esityksillä on vuosisataiset perinteet.

Tunsin suurta sympatiaa näitä pikkuisia poikia kohtaan, jotka ankeassa lapsuusympäristössä äidin hylkääminä yrittivät selvitä miten taisivat. Tuon ajan saksalaisella maaseudulla oli tavattoman köyhää ja kaikesta puutetta. Ilon pojat löysivät mielikuvituksestaan, kirjoista ja toisistaan. Maalla juostessaan ja kirsikkapuuhun kiipeillessään pojat oppivat yllättävän nopeiksi ja ketteriksi. Luonteeltaan Max ja Isaac olivat kuin yö ja päivä. He ärsyttivät toisensa hulluuden partaalle, mutta olivat toisilleen myös läheisimmät ihmiset maailmassa.

Käännyn Maxiin päin ja veli inahtaa unissaan. Silitän hänen poskeaan. Max työntää unikärpäsen pois poskeltaan. (...) Kierrän käteni Maxin ympärille. Äkillinen hellyys vavahduttaa ruumista. Tunnen tarvetta pusertaa Maxia. Suudella veljen olkapäätä. Maxin, veljeni, vertaiseni.

Parkkinen kuvaa loistavasti näitten poikien ja muiden friikkien arkea ja elämänmenoa kiertävissä sirkuksissa. On ankeaa, mutta muunlaiseen elämään ei erilaisilla ja epämuodostumiensa vuoksi vierotuilla ihmisillä ollut. Hengitämme myös kabareen kiihtynyttä ilmaa Pariisissa, jossa sensaatiomainen Josephine Baker esiintyy, liikumme kieltolain Helsingin savuisissa salakapakoissa terästettyä teetä juoden ja osallistumme parempiosaisten hienoihin ja dekadentteihin juhliin.

Max himoitsee alituiseen satunnaisia naisia vuoteeseensa, Isaac ei naisista niin piittaa eikä hänellä kaikki normaalisti toimikaan lapsena sairastetun pahan sikotaudin takia. Mutta sitten Isaac rakastuu. Rakastumisen kohde on Pietarista kotoisin oleva ja siellä pahoin pahoinpidelty orpo Iris - paniikkikohtauksiin taipuvainen ja alati hyväksyntää ja elatusta miehiltä hakeva nainen.

Tämä oli elävästi ja terävästi kerrottu liikuttava tarina veljesrakkaudesta, rakkauden voimasta ja hyljeksittyjen keskinäisestä ystävyydestä. Oli mieltä liikuttavaa lukea, miten sirkusten ja kabareitten surkea väki välitti ja tuki toisiaan. Parkkisen kirja herätti paljon ajatuksia ja myötätuntoa. Mietin mm. miltä tuntuisi toisen noin intiimi läheisyys, kun aivan kaikki on tehtävä yhdessä. Kirjan loppu oli kaunis. Hieno lukukokemus.

Blogeissa muualla: 1001 kirjaa ja Lumiomena

Leena Parkkinen
Sinun jälkeesi, Max
Teos 2009
✮✮✮✮
Kirjastosta

Naistenviikkoa emännöi Tuijata

Omat postaukseni naistenviikolla:
Tiistaina 18.7. Riikka Palander- Seeprakivi
Keskiviikko 19.7. Anna Misko - Armovuosi
Perjantai 21.7. Leena Parkkinen - Sinun jälkeesi, Max

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

20. heinäkuuta 2017

Juuli Niemi - Tuhat tytärtä


#naistenviikko

Juuli Niemi voitti teoksellaan Et kävele yksin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2016. Vuonna 1981 syntyneen kirjailijan tuotantoon kuuluu nuortenkirjoja, novelleja ja runoja. Tuhat tytärtä on ensimmäinen kirjailijalta lukemani teos.

Ensimmäisessä runossa Suku Niemi kirjoittaa perheestä joka on rikki. Perheessä on tuhat tytärtä, äidin mukaan kaikki vahinkoja. Pienin sisko omistaa vain sen minkä toiset hylkää - noinhan se on monilapsisissa perheissä, vaatteet ja kaikki muukin kierrätetään. Tyttärillä on yksi ilkeä veli, joka ei näytä isältä, koska on toisen miehen poika. Ei ihme että nuorimmalla tyttärellä on usein maha kipeä. Tulee avioero ja oveen kirjoitetaan uusi nimi.

Kaikista pienimmät siskot kirjoittavat usein runoja.
Usein perheissä pienimmän osa on säkeisiin jakautuminen.

Äiti haluaisi tuhat isoäitiäkin, olisihan tytärten hoito näin helpompaa. Mutta yksi heitä vain on ja hänkin muuttaa Ibizan palmurannoille kauas tyttärentyttäristään. Tyttärillä on ikävä menetettyä isoäidin rakkautta, ikävä isän rakkautta, ikävä äidinkin rakkautta. Saamatta jäi kaikilta. Alkupään runot kertovat siitä, millaista on kasvaa monilapsisen perheen kuopuksena. Niemen valitsema ilmaus  tuhat lienee runollisempi kuin monta. Vanhemmat sisarukset sortavat kuopusta ja hän jää usein ulkopuolelle. Äiti on väsynyt eikä jaksa kiinnitää kuopukseen paljonkaan huomiota. Runot tuntuvat näennäisen naivistisilta saduilta, mutta voi mitä perheen sisäistä tragiikkaa niihin sisältyykään:

Nuorimmalle äiti ei jaksanut toivoa mitään.
Niin saattaa käydä
ja siksi nuorimmista joskus tulee niin keveitä
että he kohoavat ilmaan suurina saippuakuplina.

Monesta runosta löytyy vaikeiden ja rikkinäisten ihmissuhteitten tragediaa, esim. runosta Kiltin siskon mies:

Niin sisko osti valkoisen sohvan ja valkoisen mekon, jonka hihat peittivät alleen sinelmät,
uudet ja vanhat
häitä tanssittiin koko suvulta salaa.

Kun vatsa paisui, siskosta tuli vaisu,
pakotiet muurattiin umpeen.
Kaksosten huoneen seinälle tapetoitiin taikametsä,
uskottiin yhdessä satuihin.

Loppupuolen runot ovat lohdullisempia. Kaikki kokevat elämässään kolhuja ja vastoinkäymisiä, monet menevät hiukan rikki. Mutta jos kohdalle osuu oikea ihminen, ystävä tai rakastettu, ja uskaltaa ottaa riskin, voi eheytyä, selvitä ja jopa kokea onnea. Kun nuorin tyttö kasvaa, hän saa ystäviä myös  perheen ulkopuolelta ja kokee rakkaudenkin ja näkee millaista on elää ehjemmässä, nauravassa perheessä. Muutama kauniisti ilmaistu lause:


* Suurimman rakkauteni keräsin palasista. Se oli valtava työ.
* Mutta uskoin että kaikki tulee olemaan ehkä ehjää taas. Opin että ehjää ei ehkä olekaan.
* Me olemme toisillemme yhä hyviä ja se saa kaiken elokuumemmaksi.
* Minä valitsen sinut.




Koskettavia ja herkkiä naivistisen tuntuisia proosarunoja, mutta ne pitivät sisällään paljon elämän tragiikkaa.

Hautajaispuhe
(Siltä varalta, että kuolen nuorena)

Tähänastisen elämäni aikana olen oppinut
että tunnen itseni
ja se riittää.


Juuli Niemi
Tuhat tytärtä
Otava 2015
****
Kirjastosta


Omat postaukseni naistenviikolla:
Tiistaina 18.7. Riikka Palander - Seeprakivi
Keskiviikko 19.7. Anna Misko - Armovuosi
Torstai 20.7. Juuli Niemi - Tuhat tytärtä

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

19. heinäkuuta 2017

Anna Misko - Armovuosi


#naistenviikko

Eletään 1700-luvun viimeistä vuosikymmentä. Ruotsin valtakunnassa kuohuu: itsevaltainen kuningas Kustaa III on murhattu vuosi sitten ja Venäjän keisarinna Katarina vehkeilee Suomen suuntaan. Sydän-Hämeen pappilaa Karhinpäätä on myös kohdannut järkytys, sillä pastori Anders Gottleben kuoli yllättäen ja jätti jälkeensä lesken ja neljä aikuista lasta. Perhe jäi tyhjän päälle, ilman elättäjää.

Ruotsinvallan aikana oli virkamiehistön ja siten myös kirkon piirissä käytössä armovuosi. Se tarkoitti sitä, että esim. papin leski sai lapsineen asua pappilassa vuoden. Jos uusi pappi nai joko lesken tai tyttären, perhe sai jäädä kotiinsa. Niinpä Karhinpään avoimesta papinvirasta ja naispuolisten perheenjäsenten ominaisuuksista kuulutetaan  näkyvästi Turun tuomiokapitulin ilmoitustaululla, ja Karhinpäähän alkaa ilmaantua uudenaikaisesti hoidettua pappilaa ja hyvää papinvirkaa havittelevia pappismiehiä. 

Leskellä Ingridillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin suostua tähän nöyryyttävään järjestelyyn. Sulhoehdokkaita kestitään ja kohdellaan kuin kuninkaallisia. Yksi heistä, Henricus Hoppius panee kaikkien pappilan naisten pään pyörälle. Henricus hurmaa niin vanhimman tyttären Beatan, arkipäiväisen ja järkevän tytön, keskimmäisen haaveilevan kaunottaren Marian ja jopa nuorimman Saran, villin ja omapäisen poikatytön. Surevan lesken Ingridin tämä komea maailmanmies saa suorastaan hurmioon.

Perheen ainoa poika, äidin hellimä Julius pysyttelee Turun vapauden lumoissa, loitolla perheen naisväen kriisistä. Huvitukset kiinnostavat Juliusta enemmän kuin teologian opiskelu, sillä kirja-arkkua ei ole edes avattu puoleentoista vuoteen. Julius tanssii terveydelle vaarallista valssia aamuun asti, nauttii kapakoiden tunnelmasta ja viihtyy Turun porvariston salongeissa. Kauppiaan ura kiinnostaa nuorta miestä enemmän kuin pappeus.

Armovuosi oli hieno käytäntö, jolla pyrittiin turvaamaan lesken ja lasten elämä. Mutta kaupiteltaville naisille äärimmäisen nöyryyttävää. Misko kuvasi tätä kaikkea humoristisesti ja ilkkuen kuin mitäkin farssia. Ja farssinahan kaikki tuo meille nykyajan lukijoille näyttäytyykin, mutta tuolloin se oli vakava paikka: kyseessä oli elanto & koti. Yhteen kosijoista liittyi aikasten jännä juonenkäänne ja Misko kuvasi hienosti syrjäkylillä umpiossa eläneiden nuorten naisten kokemattomuutta. Kun mies hiukan puhutteli tai varasti suudelman, se katsottiin avioliittolupaukseksi.

Hyvä että juoneen ilmaantui traaginen käänne, muuten romaani olisi ollut vieläkin latteampi. Noiden traagisten tapahtumien kuvaamisessa Misko onnistui mielestäni hyvin. Jalat maassa oleva piika Hulda oli tuki ja turva, kun pappilan herraskainen naisväki joutui melankolian ja sairauden vuoksi viikoiksi, jopa kuukausiksi vuoteenomaksi.

Kustantajan sivuilla kerrotaan että Armovuosi on trilogian aloitus. Tänä kesänähän ns. hömppäkirjallisuus on puhuttanut somea, lehdistöä ja kustantajia. Listoja on laadittu. Rentoon ja aurinkoiseen kesäpäivään tämä historiallisiin viitekehyksiin sijoitettu naisten viihderomaani sopi oikein hyvin. Kerronta on sujuvaa, mutta pieni pirskahdus jotain terävyyttä olisi teosta hyödyttänyt.

Anna Misko on antropologi ja viestinnän ammattilainen. Hän on toiminut myös oppimisen monikulttuurisissa kehittämistehtävissä. Anna Misko on aiemmin kirjoittanut lapsille suomalaiseen perinteeseen ja mytologiaan pohjautuvia kirjoja ja historiallisen romaanin Mantsin poika.

Muissa blogeissa: Morren maailma, Kirjakaapin avain, Kirjojen taika

Anna Misko
Armovuosi
Minerva 2014
**
Kirjastosta



Omat postaukseni naistenviikolla:
Tiistaina 18.7. - Riikka Palander - Seeprakivi

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

18. heinäkuuta 2017

Riikka Palander - Seeprakivi


#naistenviikko
Tuuli keinuttaa äitien maita.


Naistenviikon ensimmäinen nimipäiväsankari on RIIKKA, joten aloitan Tuijatan emännöimän Naistenviikon bloggaamalla Riikka Palanderin runokokoelmasta Seeprakivi.


Vuori tummuu
lepakot vaeltavat ennen pimeää.
Mies valmistaa minulle
tuoksuvan öljyn kalebassipulloon.
Minun tähteni on suuri.

Silmien pintaan nousee sielu.
Ikkunasta tuulee sisään.


Voisiko tuon kauniimmin rakkautta ja naisen tärkeyttä miehelleen kuvailla? Afrikka ja erityisesti Tansania tuntuu vieneen Palanderin sielun ja sydämen. Hän on käynyt Afrikassa useita kertoja ja kaikki kolme hänen runokokoelmaansakin sijoittuvat tuohon kuumaan ja värikylläiseen maanosaan.  Seeprakivi-kokoelmassa runoilija matkaa jälleen Tansaniassa. Ikivanhat puut tulevat vastaan, mekossa Iringan värit, maanpuna, hiekan kelta, primitiiviset rytmit ja tanssi vievät; runoilija tuntee ja aistii, ja pohdiskelee syvällisiä.  Luonto on vahvasti läsnä. Runot ovat hyvin lyhyitä, vain muutaman säkeen tuokiokuvia siitä mitä silmä näkee, mitä mieli rekisteröi.


Kalliopolku
virran matalassa voimassa
jalkapohjia vasten
         pinnanalaisten kivien silkki
meillä on veden matka, eteenpäin


Ihastuin runojen vähäeleisyyteen ja kepeään ilmavuuteen, ne leijailevat kuin perhoset ja virtaavat kuin vesi. Ikuisuus on läsnä heimoriitteineen ja muuttumattomine luontoineen. Koin että runoilijan sieluun heijastuu ympäröivästä maisemasta ja kulttuurista jotain ikiaikaista ja pyhää. En yrittänyt näitä sen tarkemmin analysoida, antauduin vain kepeän keveiden ja rauhoittavien säkeiden vietäväksi.


Poimit lentäviä kukkia
villijasmiinin sileää tuoksua

juokset ilmanvirrassa ja naurat,
terälehtimetsä!

maanhehkussa loistavat kukkien siivet


MOYO on runoilija Riikka Palanderin ja tansanialaisen muusikko/opettajan Johnson Mlugen yhteisprojekti, jossa runous ja afrikkalaiset rytmit kohtaavat. Performanssinomaisessa, intensiivisessä esityksessä improvisaatiolla on merkittävä rooli.

Riikka Palander (s.1986) on kotoisin Keski-Suomesta. Hän valmistui Jyväskylässä yhteiskuntatieteiden maisteriksi pääaineenaan filosofia. Palanderilta on ilmestynyt kolme runokokoelmaa: Maa muistaa matkustajan 2010, Sininen punainen 2011 ja Seeprakivi 2015. 

Riikka Palander
Seeprakivi
Sanasato 2015
***
Kirjastosta

Seeprakivi / Kiiltomato, Sininen punainen Kiiltomato, Maa muistaa matkustajan / Suketus 



Toinen RIIKKA, jonka teoksesta olen blogannut
on Riikka Pulkkinen ja hänen teoksensa
Paras mahdollinen maailma

Parikymmentä blogia on mukana tässä naistenviikon tempauksessa.
Itse bloggaan naisten kirjoittamista kirjoista joka päivä - olehan kuulolla!

Toivotan kaikille hienoa kesäistä naisten- ja lukuviikkoa!

14. heinäkuuta 2017

Will Schwalbe - Elämän mittainen lukupiiri



Schwalben perheessä on aina luettu. Will muistelee lapsuutensa viikonloppuja, jolloin myös isä ja äiti istuivat nenä kiinni kirjassa. Rakkaus kirjallisuuteen toi Willille myös ammatin: hän toimi pitkään kustannustoimittajana. Perheen aktiivinen elämä hiljenee aavistuksen, kun vähän päälle seitsemänkymppinen äiti Mary Anne saa pahaenteisen haimasyöpädiagnoosin.

Kun poika vie äitiään hoitoihin ja viettää tämän kanssa loputtomat tunnit tiputuksessa, heidän välilleen syntyy kuin itsestään lukupiiri. Kumpikin valitsee vuorotellen kirjoja, joita luetaan ja joista keskustellaan. Kirjojen käsittelemät aiheet johdattavat äidin ja pojan puhumaan elämästään, muistoistaan ja toiveistaan.

Aktiivisesti merkittävissä tehtävissä pakolaisavun, erityisesti pakolaisnaisten, parissa työskennelleen rouva Schwalben haave on perustaa kirjasto Kabuliin Afganistaniin. Tämän projektin hyväksi hän työskentelee uupumatta myös syövän edetessä ja voinnin heiketessä. Rohkaistuupa poikakin astumaan työssään uusille urille.

Haimasyöpä vie nopeasti siihen sairastuneet. Rouva Schwalbelle luvattiin elinaikaa maksimissaan puoli vuotta, mutta hän eli puolitoista. Elämän mittainen lukupiiri on kaunis ja rauhallinen tarina toisistaan lämpimästi välittävän perheen kriisistä. Itse asiassa perhe ja potilas itsekin suhtautuivat neljännen asteen syöpään minusta liiankin viileästi ja rauhallisen järkevästi. Olisin odottanut, ja jopa toivonut, jotain inhimillistä epätoivon ryöpsähdystä. Sukulaisten ja runsaslukuisen ystäväjoukon pitämiseksi ajan tasalla, äiti ja poika perustavat yksinkertaisen blogin. Minusta tämä oli hieno keksintö, joka antoi perheelle enemmän rauhaa ja säästi heidät loputtomilta selonteoilta.

Äidin sairaus etenee nopeasti. Hän lepää rauhallisesti, ja kipuja hallitaan lääkkeillä. Hän ei ota vastaan puheluita tai vierailijoita eikä lue sähköposteja. Päivitämme blogin joka päivä, kiitos kaikille ystävällisistä ajatuksistanne.

Sairastamisen ja äidin tulevan kuoleman ohella keskiössä on maailmankirjallisuus ja sen elämää kohottava ja rakentava voima. Schwalbe jakaa teoksensa lukuihin niissä käsiteltyjen kirjojen mukaan ja lopussa on vielä tarkka lista, jossa mainitaan suomennetut teokset julkaisuvuosineen ja kustantajineen. Itselleni tuo kirjalista toimii loistavana lukuvinkkien antajana. Listassa viehätti sen monipuolisuus: paljon tuoretta ja vasta julkaistua, mutta myös vanhempia klassikoita. Kirjaan tähän itselleni ja lukijalle muistiin pienen kirjailijavinkkilistan:

Muriel Barbery, Alan Bennet, Roberto Bolaño, Joan Didion, Gunter Grass, Khaled Hosseini, Jhumpa Lahiri, Thomas Mann, Ian McEwan, Colm Tóibin...

Luin Elämän mittaista lukupiiriä kesälukumaratonilla eikä lukeminen vetänyt, olin jopa jättää kesken.  Minusta kirjassa oli jotenkin kiiltokuvamainen amerikkalainen ote, mikä ei viehättänyt. Kieltämättä kirjailijalta kaunis kunnioituksenosoitus rakkaan äidin muistolle. Ja toki sellaiselle lukijalle, joka elää elämässään vastaavantyyppisiä raskaita aikoja, kirja tuo lohtua ja rohkaisee. Kirja osoittaa että elämässä voi pysyä kiinni ja siitä iloita loppuun asti. Kirjallisuuden osuus sai minut lukemaan loppuun.

Maailmassa on niin paljon enemmän luettavaa kuin pystymme lukemaan ja paljon enemmän tehtävää kuin saatamme tehdä. Mutta opin äidiltä muiden asioiden muassa sen, että: "Lukeminen ei ole tekemisen vastakohta - vaan kuolemisen."

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Kirjaluotsi, Kirjakirppu

Will Schwalbe
The End of Your Life Reading Club 2012
Will Schwalbe
Suomentanut Kirsi Ohrankämmen
Basam Books 2014
***
Kirjastosta

11. heinäkuuta 2017

Joel Willans - 101 Very Finnish Problems


Britti Joel Willans on asunut Suomessa yli 15 vuotta, joten hän on tutkaillut meidän omituisia tapojamme jo hyvän aikaa. Nimen jatkomääritelmä on The Foreigner's Guide to Surviving in Finland - Suomessa selviytymisopas ulkomaalaiselle. Vaikka en kuulunutkaan kohderyhmään, mielikseen näitä hurtteja huomioita Suomesta luki. Willansilla on samanniminen Face-book sivu, josta kaikki lähti.

Willansin toi Suomeen rakkaus suomalaiseen naiseen, johon hän tutustui Englannissa. Jo heti tuolloin Willans ihmetteli sitä omituista seikkaa, että suomen kielestä puuttuu selkeä ja kätevä vastine sanalle please. Näin ollen ulkomaalaisesta meidän pyyntömme voivat kuulostaa hyvinkin epäkohteliailta.  Sanomme vaikka että Give me an apple, mutta unohdamme lopusta kohteliaan pleasen.

Ulkomaalaiselle suomen kielen opettelu tuottaa ymmärrettävästi myös tuskaa. Meillä on sijamuodot, heillä prepositiot. Ja meillä on meidän yhdyssanojen muodostamistapamme. Willans ottaa esimerkiksi sanan lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliupseerioppilas - 61 sievää kirjainta, jotka kuullessaan ja nähdessään ulkomaalainen uskoo joutuneensa johonkin kauhutarinaan.

Kirjailija toteaa, että suomalaiset ovat metsäläiskansaa, forest people, joka vasta 1950-luvulla alkoi muuttaa suuremmin joukoin kaupunkeihin. Tämä tukeva metsäläisyysmenneisyys heijastuu meidän luonnonläheisissä sanontatavoissamme. Meille on selvää mitä ketunhäntä kainalossa tarkoittaa, mutta ei suinkaan muunmaalaisille: If someone mentioned that someone had a fox's tail under their arm, I'd wonder whether that was a weird Nordic fashion statement. Perse auki > On being told someone's arse is open, I'd be inclined to reply that that is a bit too much information.

Willans kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja repostelee tietysti Suomen loputtoman pitkää, pimeää ja kylmää talvea: kun luulee lumituiskujen ja tappoliukkaiden vihdoin loppuvan ja kevään koittavan, tuleekin takatalvi. Eikä meidän ilmastomme ymmärrä olla suotuisa edes vapun picknikeille tai yöttömän yön vietolle. Juhannus on sekin ulkomaalaiselle ison ihmetyksen aihe: jos saapuu juhannuksena Helsinkiin, kohtaa apokalyptisen aavekaupungin - ei ristinsielua.

Lukija saa valaistusta myös miten rakkaaseen naapuriimme Ruotsiin tulee urheilukilpailuissa suhtautua ja selvityksen miten meillä juhlitaan itsenäisyyspäivää: ei katukarnevaaleissa vaan teeveestä juhlivaa yhteiskunnan kermaa tuijottaen. Oma lukunsa on tietysti sauna ja sen protokolla. Löylymasokisteissa ja koko suvun nakusaunoissa ulkomaalaisen pokka on koetuksella.

Meidän suomalaisten introverttiys ja oman tilan tarve ihmetyttää myös Willansia. Hän antaa ohjeita miten suhtautua meihin tuppisuihin, jotka emme tiedä mitä small talk on. Emme tervehdi naapuria, käytämme mieluummin portaita jos hississä jo on joku, ja meille tuottaa kärsimystä myös jos viereiselle penkille bussissa istahtaa joku, vaikka seinänaapuri.

Otan tähän vielä yhden hupaisan aiheen: suomalaiset sukunimet. Englannissa sukunimet tulevat usein ammateista: Farmer, Smith, Taylor... Mutta meidän sukunimet ovat kuin Tolkienin tarinoista: Pekka Kurkijärvi > Peter Cranelake, Laura Pulska-Orava > Laura Fat Squirrel, Jerry Hikipää > Jerry Sweaty Head. Tästä nimivaikeudesta on omakohtaistakin kokemusta. Luulisi että etunimeni riitta on ulkomaalaiselle helppo nakki, mutta eipä olekaan. Erittäin harva ulkomaalainen blogiystävä osaa sen kirjoittaa oikein. Useimmiten olen ritta, ritte tai rita. Kiitän joka päivä sitä, että ymmärsin olla riittävän fiksu ja käyttää ulkomaalaiselle mahdottomasta sukunimestäni vain alkukirjainta.

101 Very Finnish Problems on kivan pirteästi ja sarkastisesti kirjoitettu. Pisteliäiden ja osuvien huumorihuomioidensa ohella Willansin tekstissä on paljon faktaa maatamme vähän tuntevalle ulkomaalaiselle. Kaikkien omituisuuksien keskellä käy selväksi, että kirjailija pitää kovasti maastamme: ihmisiin voi luottaa, yhteiskunta toimii ja terveydenhuolto on niin hyvää ettei ikinä halua pois. Jopa äitiyspakkaus on niin loistava, että harkitsee vielä yhden lapsen hankkimista.

Kirja on mainio pikku lahja ulkomaalaiselle ystävälle, mutta avaa myös meidän kantaväestöä edustavien silmät: Tällaisinako meidät muualla nähdään?

EDIT
Tämä postaukseni kirvoitti ajatustenvaihtoa, mikä on aina mukavaa. Mutta toi myös esiin sen vastuun mikä kääntäjällä on. Willans käyttää ilmaisua forest people, jonka minä suomensin metsäläiskansaksi. Sen voisi kääntää myös neutraalimmin, vaikkapa sanalla metsäihmisiä - ilman mitään ikävää vivahdetta. Pyydän anteeksi Willansilta, jos olen tulkinnut hänen tekstinsä kärjekkäämmäksi kuin mitä se onkaan.

Joel Willans
101 Very Finnish Problems, The Foreigner's Guide to Surviving in Finland
Gummerus 2017
****
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

10. heinäkuuta 2017

Helen Rappaport - Pietari 1917


Sata vuotta sitten Venäjän keisarikunnan pääkaupunki Pietari todisti Romanovien 300-vuotisen valtakauden loppua. Kaupungissa vallitsi kaaos ja sekasorto - ja nälkä. Venäjä oli mukana I maailmansodassa ympärysvaltojen liittoutumassa, sotamenestys oli surkea ja miljoonia sotilaita oli jo kaatunut. Ruokahuolto ei pelannut ja Pietarissa oli huippukylmän vuoden 1917 alkaessa 2 miljoonaa nälkäistä suuta. Kun venäläiset joukot perääntyivät Saksan rynnistäessä itäänpäin, pakolaisten virta oli loputon. Rappaportin mukaan heinäkuussa kaupungissa oli väkeä jo liki 3 miljoonaa.

Eriarvoisuus ylellisyydessä elävän aristokratian ja rahvaan välillä oli huikea. Etuoikeutettu luokka nautti kaviaaria ja shampanjaa kristallikruunujen loisteessa, rahvas värjötteli yli -20 C pakkasissa loputtomissa leipäjonoissa. Sensuuri oli tiukka ja tsaarin vankilat pullistelivat rikoksentekijöiden ohella mielipidevankeja, joskin osa vasemmistolaisista, mm. Lenin ja Trotski, elivät maanpaossa. Viha ja tyytymättömyys tsaari Nikolai II:een roihahti hyisessä ja nälkäisessä kaupungissa. Kuohuntaa lisäsi vielä keisarinna Alexandran sotkeutuminen valtion asioihin ja veljeily Rasputinin kanssa, josta tosin päästiin murhalla eroon joulukuussa 1916.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa loistelias Pietari oli yksi Euroopan kansainvälisimpiä ja kulturelleimpia kaupunkeja. Neva-joen varren klassiset palatsit ja ylväät kirkot kuvastivat imperiumin suuruutta, Mariinski-teatterin (tuolloin Keisarillinen Marian teatteri) katsomot täyttyivät aristokratian kermasta ilta illan perään,  lumouduttiin huippubaletista ja oopperoista, Saljapinin karismaattisesta bassosta. Kaupungin eliittiin kuului myös useampi tuhat ulkomaista ekspatriaattia.  Pietarissa toimi suuria brittiyrityksiä ja sieltä löytyivät myös Englannin, Yhdysvaltojen ja Ranskan suurlähetystöt ja ulkomaiset pankit. Kaupungin hotelleissa piti majaa myös runsaslukuinen journalistien ja sairaanhoitajien joukko. 


Mariinski-teatteri vihittiin käyttöön 1860 ja se toimii nykyäänkin. Johtaja Valeri Gergijev.

Kaupungissa vallitsi petollinen rauhallisuuden tuntu. Pietari oli autio, synkkä ja lähes valoton. Poliisipartiot olivat edelleen liikkeellä ja vartioivat Nevskin risteyksiin rakennettuja katusulkuja. Siellä täällä näkyi lumessa partioivia kasakkaryhmiä, joita ympäröi hevosista haihtuva vaalea huuru. Kaupunki muistutti suurta sotilasleiriä.

Rappaportin kirja on kiehtova, värikäs ja yksityiskohtainen kuvaus tuosta melskeisestä ja maailmanhistoriaa muuttaneesta vuodesta. Pietari 1917 kertoo runsain sitaatein näiden brittien ja amerikkalaisten silminnäkijäkokemuksia aitiopaikalta, kun massat vyöryivät kaduille, luodit viuhuivat ja kun tappaminen, väkivalta ja anarkia saivat vallan. Lähdeluettelo on vaikuttava ja kirjassa vilisee paljon oikeita historian henkilöitä. Heitä ovat mm. nämä kolme suurlähettilästä: Brittien Sir George Buchanan perheineen, Yhdysvaltojen Francis ja Ranskan Paléologue.

Oma huomioni kiinnittyi tähän kanadalaissyntyiseen naisreportteriin, Florence Harperiin, joka uhkarohkeastikin väijyi uutisia öitä myöten vaarallisilla kaduilla valokuvaajansa Donald Thompsonin kanssa. Thompsonin valokuvia on julkaistu kirjana, joita voi vilkaista täällä. Rappaport kertoo lukemattomista järkyttävistä tapahtumista ja vie lukijan niiden keskelle todistamaan mm. miten hotelli Astorian ikkunat räjähtivät sirpaleiksi ja miten siellä piileskelleet upseerit vietiin teloitettaviksi; miten Nikolai II:n työhuone ja keisarivallan kaksipäiset kotkat ym. tunnusmerkit revittiin alas; miten koko keisarillisen kadettikoulun nuori oppilaskunta surmattiin. Huumoriosastoa edustaa luku, jossa massojen riehaantumista alkoholista yritettiin estää Pietarin viinikellareiden kallisarvoisten viini- ja samppanjapullojen rikkomisella ja sisällön kaatamisella maahan. Oli talvi ja lumi värjäytyi viinistä, jota 'janoiset' sotilaat kauhoivat ahneesti suuhunsa.

Naisasialiikkeeseen erikoistunut Rappaport marssittaa Pietariin myös kuuluisan brittiläisen sufragetin Emmeline Pankhurstin, tuolloin jo kuusikymppisen heiveröisen naisen. Pankhurst taisteli aggressiivisesti vuonna 1903 perustamansa järjestön Women's Social and Political Union (WSPU)   avulla naisten äänioikeuden puolesta. Unelma venäläisten naisten liittymisestä sufragettiliikkeeseen ei kuitenkaan ottanut tulta. Rappaport kertoo myös venäläisestä Maria Botškarjovasta, jonka perustama Naisten kuolemanpataljoona toimi kuulemma esikuvana Suomen sisällissodan naiskaarteille.

Joinakin päivinä ja iltoina Nevskillä on kymmenen tai kakskymmentä tuhatta marssijaa joilla on mustat liput ja banderollit joissa lukee että ne aikoo tappaa kaikki amerikkalaiset ja rikkaat ihmiset - se tarkoittaa, että minut myös, ja kaikki joilla on valkoinen paita. Sanon pomolle, että ne tulee ja tappaa meidät. Siihen pomo sanoo, hyvä on, oletko valmis. Minä sanon että täysin valmis. Sitten hän käskee minun ladata pistoolin ja katsoa että se on kunnossa. Hän sanoo, että listii kaks tai kolme ennen kuin lähtö tulee.
- Yhdysvaltain suurlähettilään Francisin afroamerikkalainen autonkuljettaja Phil

Vuosi 1917 Pietarissa oli rajua liikehdintää ja veristä mellakointia alusta loppuun. Helmikuun vallankumouksen sekasorto johti Nikolai II:n luopumiseen vallasta ja väliaikaisen Kerenskin hallituksen perustamiseen. Tavallisille asukkaille seurasi hetken hengähdystauko, mutta kun Lenin palasi kesällä maanpaosta Sveitsistä, bolsevikkien agitaatio kiihtyi. Tilanne oli räjähdysherkkä ja pelottava, kaupungin yllä leijui pahaenteinen ja odottava tunnelma. Ex tsaari Nikolai II oli perheineen kyyditetty Tsarskoje Selosta Siperiaan odottamaan kohtaloaan. Sodanvastaisuus lisääntyi ja tulevalle talvelle pelättiin nälänhätää. Lokakuun vallankumouksen jälkeen ulkomaiset suurlähetystöt valmistelivat kansalaistensa evakuointia, sillä diplomaattinen koskemattomuus ei enää taannut turvallisuutta. Venäjän aristokratia yritti muuttaa rahaksi omaisuuttaan, sillä heitä odotti emigranttitulevaisuus.

Rappaportin kirja imaisee lukijan tuon nälkäänäkevän ja sekasortoisen kaupungin kaduille, silmittömän väkivallan keskelle. Kiehtova ja tarkka historiankuvaus vallankumouksen vaiheittaisesta etenemisestä Leninin proletariaatin diktatuuriin ja Neuvostoliiton syntyyn. Pietarin vuoden 1917 tapahtumat sivuavat omankin maamme historiaa: Suomen suuriruhtinaskunta julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917 ja kohta luokkataistelu ja veljessota riehuivat meilläkin.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi

Helen Rappaport
Caught in the Revolution. Petrograd 1917, 2016
Pietari 1917, Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä
Suomentanut Sirpa Saari
Minerva 2017
*****
Kirjastosta

Vuonna 1947 syntynyt Rappaport on erikoistunut Viktoriaaniseen aikaan ja Venäjään. Tämän kirjan lisäksi hän on julkaissut pari teosta Romanoveista, mutta myös Leninistä ja Stalinista. Hän on perehtynyt myös naisasialiikkeen historiaan. 
Varasin suomennetun Jekaterinburg : Romanovien viimeiset päivät.

8. heinäkuuta 2017

Kesälukumaraton


Lopullinen saldo 417 sivua
Kirjat:
Joel Willans - 101 Very Finnish Problems (osittain)
Juuli Niemi - Tuhat tytärtä (kokonaan)
Will Schwalbe - Elämän mittainen lukupiiri (osittain)
Helen Rappaport - Pietari 1917 (osittain

Kiitos Kirjan jos toisenkin -blogin Janelle emännöinnistä. Muut maratoonarit löytyvät täältä.



JA NÄIN SE SITTEN MENI:

Nyt on valmistelut tehty: kirjapinonhan jo esittelin täällä, sisäkissan ulkoilutus on delegoitu miehelle, parmesankuorrutteinen kukkakaalivuoka on valmis uuniin tyrkättäväksi ja naposteltavaksi on varattu mansikoita ja muita hedelmiä. Huom. ei suklaata kuten yleensä talvisin :)

Aurinko paistaa ja mieli on hyvä, joskin hiukan haikea. Minulla on ikävä Ullaa, sillä hän oli ensimmäinen kirjabloggarikollega joka innosti minua maratoonaamaan. Luen siis pienoinen haikeus mielessäni, mutta elämän on jatkuttava.

Aloitan tällä kesken olevalla:
Joel Willans - 101 Very Finnish Problems - The Foreigner's Guide to Surviving in Finland / Gummerus 2017


Sitten tartun Suketuksen suosittelemaan runokirjaan:
Juuli Niemi - Tuhat tytärtä / Otava 2015

Kesken on myöskin tämä kuolemansairaan äidin ja pojan keskustelut kirjallisuudesta:
Will Schwalbe - Elämän mittainen lukupiiri / Basam Books 2014

Mieli tekisi kurkata tähän Leena Lumin suosittelemaan:
Helen Rappaport - Pietari 1917 / Minerva 2017

Alustava lukusuunnitelma näyttää siis tältä - mutta toki se voi muuttua matkan varrella. Päivitän tähän ja twitteriin kuinka etenee.

Lukuiloa kanssamaratoonaaville!

Klo 11.00 startti

Klo 13.40
101 Very Finnish Problems luettu loppuun.
Se on varsin hilpeä teos, joka katsoo ulkomaalaisen silmin meidän pikku erikoisuuksiamme. Kirjailija on asunut suomessa yli 15 vuotta ja on suomalaisen naisen kanssa naimisissa. 101 probleemiin mahtuu vaikka mitä. Tietenkin meidän kaamea ilmasto, pitkä ja pimeä talvi ja lumimyrskyt jotka hautaavat autot. Tietysti suomen kieli aivan mahdottoman pitkine yhdyssanoineen, meidän sananlaskut / sanonnat ja meidän Tolkienin keijukieltä muistuttavat sukunimet. Onhan meillä muunmalaisten silmin jänniä tapojakin: picknikit seilorilakit päässä räntäsateessa vappuisin, juhannuksen autiot kaupungit ja kesämökkien työleirit. Ruokapöydässäkin joutuu ymmälle, kun eteen kannetaan shitiltä :) näyttävä mämmi tai tulee pulma mitä sanoa lapsille kun tarjotaan Petteri Punakuonoa.

Lounas myös nautittu, vielä kahvi ja sitten Juuli Niemen runojen pariin.  Englannin lukeminen on näköjään hidasta, halusin myös paneutua tekstiin.

Saldo vaivaiset 38 sivua

Klo 15.10
Mies luopio petti ja jätti alituiseen pihalle mankuvan kissan minulle :( Juuli Niemen Tuhat tytärtä luettu. 89 sivua. Kiva tunnelma näissä on, mutta aiheet eivät ole mitenkään yhtenäisiä. Aluksi on pikkusisko ja sen tuhat siskoa. Kerrotaan kasvamisesta, isän ikävästä, äidin pettymyksistä, isoäidin kuolemasta ja perheen autoista. Loppupuolella on rakkaustarinaa ja itsen tarkkailua. Kirjaan nopesti tähän yhden lyhyen runon:

HAUTAJAISPUHE
(siltä varalta, että kuolen vanhana)

Kasvatin kukkia.
Eloonjääneistä iloitsin,
kuolleita surin.

Puoliksi kuihtuneet
saivat minut suuren hämmennyksen valtaan.

Kokonaissaldo 127 sivua
Seuraavaksi taidan pistäytyä Helen Rappaportin vuoden 1917 Pietariin.

Klo 18.15
Wautsi, onpa mielenkiintoinen tämä Rappaportin kirja Pietarista Venäjän vallankumouksen alla. Kirja perustuu kaupungissa tuolloin olleiden ulkomaisten (brittien, amerikkalaisten, ranskalaisten) diplomaattien ja journalistien muistelmiin tai muihin arkistolähteisiin. Kaamea kaaos ja nälkä; - 25 asteen pakkasessa leipäjonoissa seisovat babuškat, kaduilla 40.000 mielenosoittajaa. Olen sivulla 74, helmikuun lopussa 1917. Ihan kohta se on totta, Romanovit menneisyyttä.

Harvinaisiin arkistolähteisiin perustuva teos tarjoaa aiemmin tuntemattoman näkökulman vallankumouksen tapahtumiin sellaisina, kuin ne etenivät päivä päivältä ja viikko viikolta. Kertojina ovat Venäjällä asuneet ulkomaalaiset, niin kommunistien pyrkimyksiä kannattaneet kuin Leniniä ja bolsevikkeja raivokkaasti vastustaneet silminnäkijät.

Klo 20.45
Nyt pää kiehuu Venäjän vallankumousta. Tämä on hitaasti luettavaa tekstiä ja kirja on paksu. Luin yhteensä 127 sivua ja siirryn nyt Schwalben Elämän mittaiseen lukupiiriin.

Kokonaissaldo 254 sivua

Lauantai-ilta
Luin Schwalben Elämän mittaista lukupiiriä vielä 84 sivua, mutta ei vetänyt yhtään. Ehkä jää kokonaan kesken, katsotaan myöhemmin.

Kokonaissaldo 338 sivua

Lopetus sunnuntaina klo 10.45
Luin amulla Rappaportin kirjaa Pietari 2017 vielä 79 sivun verran. Minusta todella kiinnostava, kuin parasta seikkailukertomusta olisi lukenut.

Lopullinen saldo 417 sivua


Yks mun maratoonaamisen häiriötekijöistä :)

HUOMIOITA
  • Ehkä pitäisi valita maratoniin jotain kevyempää luettavaa kuin tiukkaa historiallista faktaa. Mutta nyt kiinnosti Venäjän vallankumous kaupungissa olleiden ulkomaalaisten silmin.
  • Enkä tälläkään kerta säästynyt häiriötekijöiltä: kissa mankui ulos ja Wimbledon houkutti. Henri Kontinen & John Peers selvittivät itsensä kevyesti jatkoon. Jokunen muu suosikeistani tipahti...
  • Vaikka luen paljon, en harrasta tällaisia lukurupeamia. Aika rankkaa itseasiassa, mutta kiva kokemus taas. Nyt on lupa huilia!

Han Kang - Vegetaristi



Vuonna 2016 Booker-palkittu Vegetaristi kertoo kuinka erään perheen näennäinen tasapaino järkkyy ja heidän maailmansa romuttuu, kun yksi jäsen lopettaa normeihin mukautumisen. Yeong-hye on nuori aviovaimo, joka viisivuotisen avioliittonsa aikana on aina alistunut miehensä tahtoon. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa tämä ei ollut mikään kummastelun aihe, sillä vielä aikuiselle, naimisissa olevalle naiselle isäkin on auktoriteetti.

Lattea, miehen ehdoilla rullaava avioelämä suistuu jengoiltaan kun Yeong-hye alkaa nähdä brutaaleja  ja verisiä painajaisia ja lopettaa lihansyönnin kokonaan. Eihän vegetarismissa ja vegaaniudessa länsimaisittain ole mitään ihmeellistä, sillä erilaiset vegetarismin muodot ovat meillä arkipäivää, mutta tarinan eteläkorealaisessa suvussa naisen päätös kuohuttaa.

Vegetaristi on jaettu kolmeen lukuun, jotka valottavat Yeong-hyen tarinaa kolmen läheisen näkökulmasta. Nämä pitkähköt novellit ilmestyivät alunperin Etelä-Koreassakin erikseen ja ne koottiin kirjaksi 2007.

Vegetaristi - aviomies Cheong
Minua kylmäsi lukea aviomiehen kertomaa vaimostaan ja liitostaan, sillä mitään lämpöä ja välittämistä ei ollut havaittavissa. Aviovaimo oli välttämätön paha, joka tarjosi seksiä ja oli miehen piika. Kun vaimo laihtui ja riutui, miestä etoi. Kaamein kohtaus oli se kun Yeong-hyen väkivaltainen ja despoottinen isä yritti väkisin syöttää tyttärelleen lihaa. Tästä tapahtumasta tragedian kulku kiihtyi, kun lapsuudesta alkoi kummuta  äärimmäisen julmia tapahtumia ja pahoinpitelyä.

Mongolitäplä - lanko, videomies
Aviomiehen kylmästi hylkäämä Yeong-hye toipuu psykiatrisessa sairaalassa siedettävään kuntoon, kunnes kuvaan astuu lanko. Tälle vaimonsa elättämälle haihattelijalle sairaasta Yeong-hyestä tulee pakkomielle. Mies on pitkään kehitellyt pornomaista videoideaa, jossa kukkasin ja loistavin värein alastomat vartalonsa koristeltuina mies ja nainen yhtyvät kuin viidakon eksoottiset kasvit. Lanko käyttää sairasta kälyään hyväkseen ja aiheuttaa tämän lopullisen romahduksen. 

Leiskuvat puut - sisko In-hye
Nyt Yeong-hye on jo kaiken avun ulottumattomissa. Hän ei syö eikä juo, hän kokee olevansa kasvi, joka tarvitsee vain valoa. Hän seisoo käsillään, jotta voi kämmenistään kasvattaa juuret syvälle maahan. Sisko potee hirvittävää syyllisyyttä ja hänen päässään risteilee miljoona Mitä jos -kysymystä. Mitä jos hän olisi saanut estettyä isän pahoinpitelyt? Mitä jos hän olisi pystynyt paremmin tähdentämään miehelleen, että sisko oli edelleen pahasti sairas? Omakin elämä paljastuu valheelliseksi: En ole koskaan oikeastaan ollut elossa, olen tehnyt työtä pärjätäkseni ja unohtaakseni.

Vegetaristista löytyy monta teemaa. Minusta päällimmäisenä näyttäytyi se miten väkivalta, pelko ja toivottomuus murtavat ihmismielen. Minuus nujerrettuna Yeong-hye oli altis vaikea-asteiselle skitsofrenialle ja anoreksialle. Molempiin on toki monia syitä, mutta eittämättä lapsuudesta jatkunut hyväksikäyttö, alistaminen ja tottelemisen pakko toimivat Kangin tarinassa laukaisevina tekijöinä.

Heräsi myös ajatuksia, kuinka pitkälle Hippokrateen-valansa vannonut hoitohenkilökunta on oikeutettu suorittamaan epäinhimillisiä hoitotoimenpiteitään, mm. pakkoruokintaa. Anoreksia on henkeä uhkaava ja vaikeahoitoinen sairaus, joka uhkaa erityisesti nuoria tyttöjä, siksi aihe on tärkeä.  Löysin netistä tämän linkin, joka kertoo anoreksiapotilaan palliatiivisesta hoidosta. Muistan järkyttyneeni jo aikoinaan Sofi Oksasen anoreksiakuvauksesta Stalinin lehmissä. Perheenjäsenen sairastuminen anoreksiaan tai skitsofreniaan myllertää ydinperheen ja koko suvun. Kang kuvaa tätä sekasortoa ja syyllisyyttä hyvin.

Eteläkorealaisen naisen osa näyttäytyy (koti)eläimen osaan verrattavana, jolloin ainoa asia johon nainen voi itse vaikuttaa on hänen oma kehonsa. Yeong-hyen sairas ja epätoivoinen valinta oli näännyttää itsensä nälkään. Perhe ei nähnyt varhaisia skitsofrenian merkkejä, vaan tulkitsi kaikki käytöspoikkeamat vegetarismilla. Koruton, brutaali ja ravisuttava tarina. Loistavasti kerrottu ja upeasti keksityt juonen yksityiskohdat, etenkin toisen osan mongolitäplä ja sen langossa aiheuttama seksuaalinen himo. Viidakkomaisen runsas, värikäs ja kukkaisa vartalomaalaus hehkui visuaalisesti silmissäni.

Ilmeisesti Vegetaristissa on myös poliittisesti kuohuttavat tekijänsä, koska kirjailija joutui mustalle listalle. Minulta nämä piirteet jäivät kuitenkin huomaamatta. Tekstissä oli jotain maagista ja otteessaan pitävää. Hieno kirja, upeasti kirjoitettu ja suomennettu, vaikka aihe olikin äärimmäisen rankka.

Kirjaa on luettu runsaasti, mm. näissä blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Kirjaluotsi

Han Kang
채식주의자 2007
The Vegetarian 2015
Englanninnos Deborah Smith
Englannista suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2017
****
Kirjastosta

7. heinäkuuta 2017

Runohulluudesta ja lukumaratonista

Kuva: Suketus

Olen pitkin kevättä pienesti mainostanut blogissani kirjabloggareiden ensimmäistä Runokävelyä, joka oli siis eilen. Twitteristä luin jotain tämän suuntaista On se kiva kun suvella on oma päivä kun ei sitä muuten juuri huomaa. Jep, toki hiukan kesäisemmässä säässä olisi Eino Leinoa ja Runon ja suven päivää mielellään juhlistanut, mutta emme voi valittaa: aurinko näkyvissä, vain muutama pisara taivaalta eikä tuulikaan runoiloamme vienyt.

Kurjaa että Kivi joutuu katselemaan edessään repsottavia kaikenmaailman oluttelttoja...

Runokävelymme alkoi Runebergin patsaalta, jossa Tuija avasi happeningimme innoittuneesti Johan Ludvigia lukien. Siitä kurvasimme seuraavalle patsaalle, jossa yleisössä ollut Kirsikin innostui lukemaan Eino Leinoa. Runokävelymme jatkui Larin Parasken patsaalle, sieltä sitten Kansalaistorin Laulupuulle ja lopuksi jatkoille Sanomatalon kahvilaan.

Larin Paraske (1833-1904) 

Suuri runonlaulajatar sai seurakseen yli 150-vuotta myöhemmin syntyneen,
tämän päivän runonlaulajan, Susinukke Kosolan (s. 1991)

Kiitän bloggarikollegoitani Tuijaasuketusta ja hdcanista ikimuistoisesta runokävelystä. Erityiskiitos tietysti  Ompulle, runokävelyn ja tämän runohulluuden äidille! Paikalle saapunut yleisö tuntui viihtyvän loistavasti, ja otaksun meitä olleen kaiken kaikkiaan runsaat 20. Itseäni ilahdutti kovin, että Sinikka Vuola ja SusuPetalkin ehtivät paikalle. Ja oli hienoa todistaa nousevan runonlaulajan, bloggarikollega Tuomaksen Marokko-sarjaan kuuluvan runon ensiesitys.

Toivomuksia on kuulunut, että tästä tulisi jokavuotinen tapahtuma. Kyllä tämä kiva happening jotain jännää varmasti poikii - aika näyttää. Iso kiitos järjestämässä olleille bloggarikollegoille ja kaikille osallistuneille! Oli todella antoisaa.

----

Sitten päästäänkin runohulluuteen ja tulevan viikonlopun lukumaratoniin

Eilisellä Runokävelyllä oli myös mukana Helmet-kirjaston kirjastopyörä, josta oli aivan pakko lainata kolme runokirjaa lisää: Juuli Niemeä, Juho Niemistä ja Vilja-Tuulia Huotarista. Tältä näyttää omien ja lainattujen runokirjojen pino nyt. Onhan siinä mistä valita.

Voi Omppu, Omppu minkä teit! Eikös tämä jo runohulluudelta vaikuta :)


Muut maratonille kaavailemani kirjat ovat:
Will Schwalbe - Elämänmittainen lukupiiri, Anna Misko - Armovuosi ja Helen Rappaport - Pietari 1917.


Tämän viikonlopun lukumaratonia emännöi Kirjan jos toisenkin -blogin Jane. Linkistä voit lukea lisää miten homma hoituu. Toivotan kaikille maratoniin osallistuville lukuiloa ja ihan kaikille kaunista viikonloppua!


6. heinäkuuta 2017

Ari Kokkonen - Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa


Tähdenlennot ovat kuin hyvästijättöjä,
laivoja jotka seilaavat ulapalle,
kadoten taivaanrantaan.

En tiennyt runoilija Kokkosesta mitään ennen kuin hänen nimensä tuli esiin Runokävelyä suunnitellessamme. Keväällä julkaistu kokoelma Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa vei minut mukanaan herkkiin ja kauniisiin, luonnonläheisiin tunnelmiin. Meri on runoissa vahvasti läsnä, asuuhan runoilija Turussa. Mediapinnan kirjaesittelyssä Kokkonen kertoo itsestään näin:

Kirjoittaminen on huimaava matka metsien takaa, galaksien taakse, missä tähdet syntyvät. Sanat, lauseet ovat kuin elämä, opettelemista, tulematta koskaan valmiiksi. Sulkiessaan edellisen tarinan miettii jo seuraavaa, uusia polkuja, hetkiä jotka muuttavat maailman. Parhaimmat runot ovat syntyneet tajunnanvirtana, hetkellisinä oivalluksina. Toivon että runoni jättäisivät jäljen, antaisivat toivoa, muiston jostain, olisivat merkityksellisiä, jollekin. 

Kokoelman runot kertovat yhtenäistä rakkaustarinaa, jossa kaksi yksinäistä löytävät sattumalta toisensa. Bussi jättää ja nainen saapuu taloon myöhään illalla, jäädäkseen. Taloon jonka ikkunassa palaa valo kutsuvasti. Vanha talo natisee ja luonnon ihmeet ympäröivät näitä kahta puutarhassa ja lähistöllä. Yhdessä ihmetellään luonnon kauneutta, eletään pieniä ja herkkiä, arkisiakin kahdenhetkisiä hetkiä. Mutta niin kuin usein käy, toinen lähtee ja jättää toisen yksin. Mutta yksinäisyydessäkin eletyn rakkauden muisto on kaunis ja lohtua tuova.

Pidin sinun huiviasi,
eteisen naulakossa,
siinä ensimmäisessä paikassa, 
jossa pidit aina takkiasi, 
muistin sinun tuoksusi, 
mennessäni ulos,
ja palatessani takaisin,
aivan kuin olisit ollut täällä, 
vielä.

Minä viehätyin täysin näiden runojen tunnelmasta ja herkkyydestä. On hienoa että keski-ikäinen mies uskaltaa näyttää herkkyytensä ja tunteensa - ah ihanuutta! Luin kokoelman pdf:nä mikä hiukan vaikeutti kokonaisuuden hahmottamista, sillä luen vain kirjoja. Luulen että jokusen runon olisi voinut toisteisena jättää pois, mutta ei toisto kokoelmaa pilannut, ei ollenkaan. Muutaman kielioppi- ja kirjoitusvirheen tarkka oikolukusilmäni havaitsi.

Sinun huulesi olivat punaiset,
ne maistuivat mansikalle ja appelsiinille,
tiedätkö,
sanoit minulle,
muistatko kun olimme ensimmäistä kertaa rannalla, 
otit minua kädestä,
katselimme laivojen lipuamista ulapalla,
aaltojen kuohua,
meren kohinaa,
kuun nousemista taivaalle,
tähtien syttymistä,
sinä sulatit minun sydämeni silloin,
minä olin onnellinen. 

Kaunista, herkkää, haikeaa ja luonnonläheistä rakkauden kuvausta. Suosittelen. Runoilijan toive toteutui ainakin minun kohdallani - jälki jäi ja tulen palaamaan runoihin vielä monta kertaa. Siteeraan tähän loppuun vielä yhden ihanan runon.

Uneksin,
galaksit putoavat puutarhaan, 
tähdet jäävät puiden oksiin, 
sateella ne kimaltelevat,
kuin tähtisumut,
en näe enää jälkiäsi,
olen oppinut maalaamaan 
unelmien päälle,
ikkunastani näen maiseman, 
jossa hämähäkinverkot katoavat, 
aamun jälkeen,
valon katkoessa
hämärtävät oksat.

EDIT
Tämä on jo Kokkosen viides runokokoelma - mistä lie löytyisi! Tämä ja Kulkea varjojen päällä putoamatta löytyvät Adlibriksestä.

Ari Kokkonen
Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa
*****
Mediapinta 2017
Luin kokoelman pdf:nä, jonka sain runoilijalta. Kiitos Ari.

MEDIAPINNAN RUNOKIRJAPROJEKTI
"Osallistumme itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaan tarjoamalla kirjoittajille mahdollisuuden julkaista oman kirjan ilmaiseksi. Tammikuussa lupasimme, että teemme vuoden 2017 aikana 100 runokirjaa veloituksetta. Sen jälkeen kustantamoon alkoi tulvia käsikirjoituksia sekä runoilijoiden iloisia ja kiitollisia yhteydenottoja. Siksi teimme maaliskuussa päätöksen, että julkaisemme juhlavuoden ajan joka kuukausi 50 runokirjaa – veloituksetta."



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...