17. marraskuuta 2017

Mauri Kunnas - Koiramäen Suomen historia




Koiramäen Suomen historia on lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, eikä syyttä. Kirja on mahtava Suomen historiakatsaus kaikenikäisille. Lapsille sen tekevät mieluisaksi hurmaavat & yksityiskohtaiset kuvat ja hauskat pikkusattumukset. Sisäaukeamalla on heti alkuun pikkutarkka, oikeastaan luupilla luettava Koiramäen sukupuu. Keskiympyrästä löytyy vuonna 1810 Tyrväällä syntynyt Koiramäen isäntä Fransi Yrjönpoika eli Pransi emäntineen. Hänestä sitten sukupuun haarat laajenevat huikaisevasti kehä kerrallaan 1400-luvulle asti.

Eerik XIV (1533 - 1577) kosi monia ylhäisiä naisiamutta sai kaikilta rukkaset. 
Lopulta hän otti kuningattarekseen tavallisen aatelittoman hovineidin 
Kaarina Maununtyttären. 
Tämä oli ainoa, joka sai Eerikin rauhattoman mielen tyyntymään.  


Mutta tästä lähtien aina kun Kallen korvista alkoi nousta savua, 
Kaisa ripusti ukkonsa aitan orrelle puntarin koukkuun viilenemään. 
Kun Kalle lähti sotimaan nuijasotaan (1596 - 1597)
hän otti aseekseen vaimonsa rakkaan puntarin.

Taas kerran tulee muistutetuksi siitä, että historiamme on ollut yhteistä sekä Ruotsin kuningaskunnan että Venäjän keisarikunnan kanssa. Kirjassa käsitelty historian aikajana ulottuu vuodesta 1510 vuoteen 1855. Ehkä seuraavassa kirjassaan Kunnas ottaa käsittelyyn 1800-luvun lopun ja Suomen itsenäistymisen alkutaipaleen?

Minusta lapsille, ja itsellenikin, hyvin kiinnostava oli Suomen kaupunkeja esittelevä aukeama. Vuonna 1229 perustettu Turku on aukeaman vanhin, vuonna 1848 perustettu Joensuu nuorin. Tämän aikajanan sisälle mahtuu 29 muuta kaupunkia, kaikki keskittyneet Etelä-Suomeen. Erittäin havainnollinen on myös historian aikajanan käärmeen lailla luikerteleva polku, jossa selkeästi luetellaan historiamme tärkeimmät merkkipaalut. Sieltä ne löytyvät: kuninkaat, tsaarit, sodat ja nälänhädät; Lutherit, Agricolat ja noitavainot.

Kustaa III (1746 - 1792) kumarteli, huitoi ja keikaroi, ja yleisö oli ihastuksissaan. 
Mutta kartanon vanha kukko ei katsonut hyvällä mokomaa keekoilua.  

Suomalainen kasvitieteilijä Pietari Kalm (1716-1779) oli Carl von Linnén oppilas.
Hän kävi mm. Niagaran putouksilla. Hänen ansiotaan on se, että meillä kasvavat 
vaikkapa villiviini, tuoksuvatukka ja orapihlaja.

Helsingin kirjamessuilla Kunnas kertoi työstäneensä tätä teosta vuodesta 2008 lähtien, pitkä prosessi siis. Koiramäen Suomen historia on valloittava, havainnollinen ja hauska. Juttuja lukiessa ja kuvia katsellessa tulee hyvälle tuulelle. Kirjasta on iloa moniin lukutuokioihin lapsen kanssa, sillä 350 vuotta historiaa ei heti painu lapsen mieleen ja kuvituksesta löytyy joka kerta uusia hauskoja yksityiskohtia. Soisin joulupukin ymmärtävän tämän kirjan hyvyyden, niin että se löytyisi mahdollisimman monen lapsen lahjapaketista.

Tykästyin täysillä Kunnaksen riemastuttaviin kuviin ❤︎

Koiramäen Suomen historiaa on luettu myös täällä: Kirjasähkökäyrä, Kirjojen pyörteissäTuijata,

Mauri Kunnas
Koiramäen Suomen historia
Otava 2017
****
Omasta hyllystä

16. marraskuuta 2017

Karo Hämäläinen, Alexander Stubb - Alex



Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuuden saavuttanut Alex on ensi vuonna pyöreät 50 vuotta täyttävän Stubbin tähänastisesta elämästä ja urasta kertova kirja. Vauhdikas elämä jatkuu, huikea ura jatkuu, ties mitä mielenkiintoista tulevaisuus tuo, mutta kyllä tähänastisessa urassakin on riittänyt menoa ja meininkiä. Alex on yhtä vauhdikas ja ilotteleva kuin tämä kansainvälisyyden kyllästämä ja avoimuutta kuuluttava EU-fani. Kotimaan päivänpolitiikka on nyt jäänyt taakse hurjine myllytyksineen ja asemapaikka vaihtunut Luxemburgiin Euroopan investointipankin varapääjohtajuuteen sekä Martti Ahtisaaren Crisis Management Initiativen hallituksen puheenjohtajajuuteen.

Haluan ensiksikin kiittää Hämäläistä ja Stubbia siitä, että kirja ei todellakaan ole mitään puisevaa poliittista jargonia vaan se on mukaansa tempaavasti kirjoitettu, modernein ja rennoin twistein. Monet pienet itseironisetkin lausahdukset ja nyanssit toivat hymyn huulille. Alex on runsaista nimistä ja faktatiedoista huolimatta miellyttävälukuinen. Lukija pääsee kurkistamaan Stubbin lapsuuteen, josta hän imi intohimonsa urheiluun ja kansainvälisyyteen. Koulussa ehkä eniten kiinnostivat kielet, ja sehän tottakai kuuluu. On voinut tuntea ylpeyttä suomalaisuudestaan kerrankin, kun tankeroenglanti on loistanut poissaolollaan Stubbin esiintymisissä.

Furmanissa minusta tuli kolmen pointin mies: Kirjoitin kaikki koevastaukset niin kuin nykyisin pidän luennot: ensin intro, sitten kolme pointtia ja lopuksi yhteenveto. Aina samalla tavalla.

Jos haluaa tietää millaista EU:n toiminta on sisältä päin, kannattaa ehdottomasti tarttua Alexiin. EU alkoi kiinnostaa Stubbia jo opiskelujen aikana punaniska-alueella Etelä-Carolinassa ja EU oli myös väitöskirjan aihe. Neljä vuotta meppinä EU:n ytimessä ja senkin jälkeen tiiviisti siinä kiinni avaavat lukijalle sisäpiiritietoa Eurooppamme kulisseista. Tuleva vaimo Suzannekin löytyi Bruggen 'Love' College of Europesta, kohta jo muutettiin Brysseliin, josta tuli koti. Stubbin luonteeseen on aina kuulunut heittäytyä kulloiseenkin tehtävään intohimoisesti ja kaikkensa antaen. Flitets lampa on palanut työpöydällä yömyöhään aika usein.

Minusta ei koskaan pitänyt tulla poliitikkoa. Ajattelin meppiyttä pysyvänä ammattina.

Neljä vuotta meppinä (2004-08) Brysselissä oli uurastusta innostavassa EU-euforiassa aamusta iltaan - DINK - double income, no kids. Toki tämä rumba johonkin totutti, mutta ei siihen mitä oli tulossa. Seuraavien vuosien elämänsuunnan sinetöi puhelimesta kuulunut: Jyrki tässä moi. Katainen tarjosi Stubbille ulkoministerinpaikkaa - ohi eduskunnan, ohi puoluekoneiston, koska Ilkka Kanerva oli tekstiviestikohunsa syövereissä. Ulkoministeriaikaan (2008-11) mahtui monia kriisejä: heti kärkeen Espanjan bussiturma, äidin kuolema, Georgian sota, YK:n turvaneuvostopaikan haku, Ahtisaaren Nobel-palkinto, Helsingin Etyj-kokous... Ulkoministerin ohjelma oli niin hektinen, että lukijaakin huimasi.

Muutamille olin varmasti raikas tuulahdus, muutamille kauhistus.

Kotimaan politiikkaan tuntemattomuudesta singahtanut Stubb jatkoi kiihdytystään: vuorossa oli Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerin virka (2011-14). Tämä tiesi rankkoja, joskin kiinnostavia vienninedistämismatkoja ympäri maailman ja tutustumista yrittäjyyden olemukseen. Kataisen hallitus kulki kiistasta kiistaan, kriisistä kriisiin ja pääministeri Katainen joutui lujille.  Muistan itse noilta vuosilta hänen uupuneet kasvonsa, kun häntä höykytettiin mediassa päivästä toiseen. Lopulta Katainen luopui puolueen puheenjohtajuudesta ja pääministeriydestä - oli Stubbin vuoro tarttua puikkoihin. Pääministeriyttä ja puolueen puheenjohtajuutta kesti seuraavan vuoden (2014-15). Se oli tuplapesti, vaativa pesti. Hallitusyhteistyötä ei suinkaan helpottanut SDP vastavalittuine tuoreine puheenjohtajineen.

Puheenjohtajaksi valituksi tuleminen oli poliittisen urani pelottavin hetki.

Tästä vuodesta muodostui Stubbin elämän rankin. Kriisiä kriisin perään, twitterkohua, shortsikohua - media & some hyeenoina kimpussa. Uhkaa ja hyökkäyksiä, jopa perheen turvallisuus oli vaarassa. Hallitusyhteistyössä demarit panivat kapuloita rattaisiin kaikin tavoin, oman puolueenkin sisällä ilmeni outoa liikehdintää. Stubb juoksi oravanpyörässään ja oli palaa loppuun. Pelastukseksi koituivat hänen paljon parjattu avoimuutensa ja läheiset ystävät. Tätä lukua oli miltei tuskallista lukea. Kyllähän sen tietää, että poliitikon virka on koiranvirka, mutta että vihapuhe saa näin rajuja muotoja Suomessakin, on vaikea hyväksyä.

Jussi Vatanen Stubbin mustassa yössä

Herään taas aamuyöstä. En saa unta. Päässä pyörii vain yksi asia: työ.

Marraskuun Kirja vieköön! -illassa Jussi Vatanen tulkitsi sieluun käyvästi Stubbin kokemuksen mustasta hetkestään. Hoidettavien tehtävien listat jatkuivat loputtomiin, joka puolelta tuli lunta tupaan, mediassa velloi kohu kohun perään. Ja sitten yksi huolimattomasti lausuttu prosenttiluku hallintarekistereistä merkitsi suurta kohua ja lopun alkua. Seuraavana keväänä puoluekokouksen lähestyessä kuhina ja kohina omassakin puolueessa yltyivät > Stubb hävisi puheenjohtajavaalin Petteri Orpolle.

Alex on erinomainen EU:ta ja Suomen sisäpolitiikan armottomuutta valaiseva elämäkerta. Näiden asioiden parissa työskentelevät panevat itsensä 110-prosenttisesti likoon, mutta likaista peliäkään ei kaihdeta. Ihmetyttää miten Stubb kesti, tai ylipäätään miten kukaan poliitikko kestää ja jaksaa. Ulospäinsuuntautuva, verkostoituva ja perusoptimistinen luonne on kannatellut Stubbia myrskyissä: rakastava perhe ja paljon läheisiä & tukevia ystäviä. Lisäksi tietysti terveet elämäntavat mottona: Uni, ruoka ja liikunta. Näistä kolmesta pointista Stubb on aina pitänyt huolta: pyrkinyt nukkumaan 8 tuntia yössä ja syömään kevyesti kala-ja kasvispainotteisesti. Hänen liikuntansa on luku sinänsä. Se on ollut tavoittteellista ja ajoittain kovaakin: lätkää, golffausta, pyöräilyä, lenkkeilyä, punttia, maratonia, triathlonia... Hurjaa - maltillisemmat liikuntarutiinit omaavaa suorastaan pyörryttää!

Alex on vetävä kurkistus kansainväliseen ja kotimaan 2000-luvun politiikkaan. Elävästi kirjoitettu, moderni,  avoin ja rehellisen tuntuinen. Erityisesti mieleeni jäi pääministerivuoden raakuus ja rankkuus. Yhteistyö Hämäläisen ja Stubbin välillä on tuottanut mieliinpainuvan poliitikon elämäkerran. Epätavallisen kyllä, mutta päähenkilönsä näköisen.

Alexander Stubb s. 1.4.1968: 
Bachelor of Arts / Furman University 1993, Master of Arts / Brugge College of Europe 1995, filosofian tohtori / PhD / London School of Economics 1998 - väitöskirjan aihe Euroopan unionin joustava yhdentyminen; Europarlamentaarikko 2004–08, ulkoministeri 2008–11, Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri 2011–14, pääministeri 2014–15, valtiovarainministeri 2015–16, Euroopan investointipankin varapääjohtaja 2017...

Karo Hämäläinen, Alexander Stubb
Alex
Otava 2017
****
Omasta hyllystä

15. marraskuuta 2017

Alex Schulman - Unohda minut


Schulmanien ruotsalaisessa julkkisperheessä oli kolme 70-luvulla syntynyttä poikaa: Niklas, Alex ja Calle. Isä Allan oli syntyjään suomenruotsalainen, vaimoaan 30 vuotta vanhempi. Vanha isä näille toisen avioliittonsa pojille siis, luonteeltaan pikkutarkka, aikatauluja noudattava adhd-luonne. Äiti Lisette oli kaunis, säkenöivä, älykäs ja valovoimainen. Hän oli lasten elämän keskus, hän oli ihana ja rakastava, kunnes kaikki muuttui.

Äidin aina vain syvenevä alkoholismi varjosti veljesten lapsuutta, mutta tämä on keskimmäisen Alexin tarina. Tärkeintä Alexille oli äidin juomisen salaaminen. Se oli salattava millä hinnalla hyvänsä:  pienenä kavereilta, nuorena tyttöystäviltä, jopa ensimmäiseltä vaimolta. 30 vuoden salailu päättyi vasta äidin kuoltua, kun Alex räjäytti perheen suuren salaisuuden julki. Ahdistuksesta syntyi kirja Glöm mig - Unohda minut, joka palkittiin Bonnierin Vuoden kirja -palkinnolla.

Tämä on rankka, omakohtainen aihe. Kerronnassa on välähdyksiä myös lapsuuden onnellisista hetkistä äidin kanssa. Äiti oli pojan maailman keskus, tuki ja turva. Schulman kuvaa äidin persoonallisuuden vähittäistä muuttumista: päiväkausien sulkeutumista makuuhuoneeseen suljetun oven taakse, poissaoloja töistä, kiukunpurkauksia ja ärsyyntymisiä. Äidistä tuli töykeä, ilkeä ja arvaamaton. Häneen ei voinut luottaa. Pieni Alex pelkäsi ja oli varuillaan joka hetki; hän tulkitsi ennusmerkkejä: oliko äiti selvä, oliko juonut, ja kuinka paljon. Hän pelkäsi mm. äidin sammumista savuke kädessä. Ei pelko turha ollut, äidin aamutakin hihat olivat jo tupakan jättämiä reikiä täynnä.

Virtahepo asui talossa, mutta teeskenneltiin että sitä ei ollut. Äidin juominen oli suuri tabu. Se tyypillinen kuvio: piiloteltiin, salattiin ja mahdollistettiin äidin juominen. Nuorena aikuisena veljekset jopa joivat äidin kanssa, koska siten oli helpompi kestää. Lopulta vuosikausien ahdistus ilmeni Alexissa rajuina paniikkikohtauksina. Hän romahti täysin.

Minua ihmetytti, että isä Allan ei puuttunut vaimonsa juomiseen. Oliko hän jo liian vanha ja väsynyt? Jäi se kuva, ettei hän myöskään puhunut poikiensa kanssa asiasta, vaan hyssytteli: äiti on nyt huonona, pitää olla hiljaa. Alkoholi toki maistui isällekin. Halusin myös saada selityksiä tai syitä äidin juomiselle, ja hiukan niitä kirjasta löytyikin. Äidin isä oli ollut tuottelias ja kuuluisa kirjailija Sven Stolpe, joka lähetti tyttärensä jo hyvin nuorena sisäoppilaitoksiin, pois kotoa. Ehkä Lisette etsi vanhemmasta puolisosta isähahmoa; ehkä tällä lapsuuden rakkaudettomuudella ja hylkäämisen kokemuksella oli vaikutusta alkoholismin kehittymiselle.

Vihdoin veljekset saivat yli kuusikymppisen äidin vieroitushoitoon ja tämä ehti elää raittiina parisen vuotta ennen kuolemaansa. Schulman kirjoittaa koskettavasti traagisesta lapsuudestaan ja sen hänelle aiheuttamista vaikeuksista nuorena aikuisena. Näen tämän terapiakirjana, jonka kirjoittaminen oli hänelle pakko: piti kirjoittaa ulos kaikki se ahdistus ja suru, jotta ylipäätään voisi jatka elämää. Schulman teki tämän kauniisti haluten muistella myös onnellisia hetkiä ja äidin hyviä puolia.  Ymmärrän ruotsalaisen lukijakunnan kiinnostuksen, olihan tämä uskomaton paljastus Schulmanien julkkisperheestä.

Yksi kirja lisää siitä, miten alkoholismi tuhoaa läheisten ja etenkin lasten elämää. Schulman ei ilmeisesti perheen julkisen roolin vuoksi uskaltanut mennä AA-yhteisön autettavaksi. Alkoholistien läheisillehän on Al-Anon ja nuorille Alateen.

Kirjan on lukenut myös Reader why did I marry him?

Alex Schulman
Glöm mig 2016
Unohda minut
Suomentanut Raija Rintamäki
Nemo 2017
***
Lukukappale kustantajalta - kiitos

14. marraskuuta 2017

Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat


Vasta kun päärynät kasvavat poppelipuissa...

Näin satuili Ceaușescu juuri ennen kukistumistaan, ja satuili varmasti paljon muutakin. Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi juuri valittu Valas nimeltä Goliat vie lukijan Romaniaan ja sukuun, jossa tarinankerronnan perinne on vahva. Miellän Romanian vampyyrien, Draculan ja Transsylvanian maagiseksi maaksi; mutta myös köyhäksi, itäblokin leiriin kuuluneeksi valtioksi, jolla oli rasitteenaan  parikymmentä vuotta tuo järkyttävä diktatuuri. Suomalais-romanialaisen Sandun päähenkilössä Albassa on paljon häntä itseään: elämää kahden kulttuurin ja kahden kielen välissä, juurettomuutta ja juurtumista, omien juurien etsimistä ja hyväksymistä, sekä lapsuuskoti, jossa kirjoilla ja kirjallisuudella on tärkeä sija.

Minulle tämä romaani avautui kerronnaltaan tavattoman kauniina SATUNA. Saduissa on aina hyviksensä ja pahiksensa, niin tässäkin. Pahiksen roolia kantoi etenkin isoisä Susi salaisen poliisin univormussa ja Pavelin kohtalo tunnollaan. Pahiksena näyttäytyivät myös köyhyys ja Romanian poliittinen järjestelmä. Alba liikuskelee tässä sadunoloisessa kauneudessa ja kauheudessa, yrittää selvittää itselleen omaa ja vanhempiensa, isovanhempiensa, suvun ja koko pienen köyhän romanialaiskylän menneisyyttä ja nykyisyyttä. Häntä eivät sido ajan lainalaisuudet, vaan hän voi solahtaa läsnäolevana menneisyyteen, vaikkapa nuorten vanhempiensa ensi tapaamiseen, jota katselee hellästi tulevaisuudesta.

Jos Punainen kylä olisi ihminen, se olisi vanha mies. Se kulkisi toinen jalka ontuen ja selkä kumaralla. Se haalisi luokseen aarteita, piilottelisi niitä helmoihinsa ja työntäisi suuhunsa, kielensä alle, kuroisi kiinni rikasta ystäväänsä ja kiristelisi leukojaan ja hätyyttelisi köyhyyttä jaloistaan. Se olisi väsynyt yrittämisestä mutta nälkäinnen ja janoinen. Ahneet silmät ja ovela salaisuuksia piilotteleva suu.

Kolmikymppinen Alba toimii tulkkina romanikerjäläisten asioissa Helsingissä. Hänellä on myös jo kauan ollut romanialainen filosofirakastettu, jonka kanssa kohdataan ja eletään yhdessäkin, kunnes tiet taas eroavat koska mies ei sittenkään kykene jättämään kotimaataan. Tarina alkaa kun iäkäs isoisä Susi kuolee Bukarestin lähellä sijaitsevassa köyhässä kotikylässä. Yhdysvaltoihin ja Suomeen asettuneet Suden pojat perheineen kiiruhtavat hautajaisiin ja lapsuudenkotiinsa. Vainajan kolme päivää kestäviin ruumiinvalvojaisiin saapuu silmiinpistävän vähän kyläläisiä, sillä miehestä ei siellä pidetty. Alba kohtaa hilseilevässä ja pahoin homehtuneessa talossa leiskuvanpunatukkaisen isoäitinsä Flavian, tämän serkun Gabriellan (aikoinaan pienen hetken Bokassan vaimo!) ja 'amerikkalaistuneen' setänsä Costelin vaimoineen ja tyttärineen.

Neuvostoliitossa tutkijoiden ei tule asettaa lähdeluettelossa siteerattuja tekijöitä aakkosjärjestykseen, vaan tärkeysjärjestykseen: ensimmäisenä Marx, toisena Engels ja kolmantena Lenin, sitten vasta muut. Romaniassa ensimmäisenä tulee olla Ceaușescu... Ja nyt Mihai Popescun lähdeluettelosta puuttuu se kaikkein tärkein. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänelle huonoin mahdollinen arvosana.

Kylässä lapsuusmuistot virtaavat hyökyinä Alban mieleen, unenomaisina ja nostalgisina, mutta myös ristiriitaisina. Isoisä Susi oli särkenyt vaimonsa sydämen toistuvilla naisjutuillaan ja toiminut salaisen poliisin pimeissä tehtävissä. Äiti ja isä olivat joutuneet odottamaan kauan vihkilupaa, koska diktaattorin hallinto oli vainoharhainen. Isoäiti Flavia taas oli paistatellut ihailun kohteena ulkomailla asuvien poikiensa lähettämien tavaroiden turvin. Tämän suosion ansiosta isoäidin talossa oli aina ruokaa, vaikka muilla ei ollutkaan. Elämä Romaniassa oli tuolloin, ja on edelleen, köyhää ja korruptoitunutta. Ortodoksikirkko pitää huolen omistaan, ja rahoistaan. Marxin ja Jeesuksen patsaat kylän raitilla eivät välitä tuon taivaallista.

Sandu kirjoittaa tavattoman runollisesti ja herkästi. Annoin ihastuttavan tarinan viedä ja sukelsin tähän kuin satuun. Mutta kauneuden ja hiotun tekstin lomasta pilkahtelivat Ceaușescun ajan absurdiudet ja maan nykyisetkin ongelmat. Sain aavistuksen miltä tuntuu sekä lähtijöistä että niistä jotka jäävät. Miltä tuntuu köyhyys ja millaista on maahanmuuttajan arki - niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa. En tiedä miten fiktion ja faktan osuudet omaelämäkerrallisesti jakautuvat, mutta helisevän kaunis tämä Valas nimeltä Goliat on. Tunnelmaltaan maaginen & lumoava. Toivotan onnea ja menestystä Finlandia-kisassa!

Kuva: Marjo Tynkkynen

Cristina Sandu (s. 1989) liittyy tällä teoksellaan vuoden upeiden esikoiskirjailijoiden joukkoon. Hän on kotoisin Helsingistä ja asuu tällä hetkellä Englannissa ja on opiskellut kirjallisuustiedettä Helsingissä ja Edinburghissa.


Muualla: Anun ihmeelliset matkatMitä luimme kerran, Reader why did I marry him?

Cristina Sandu
Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
****
Lukukappale kustantajalta - kiitos

12. marraskuuta 2017

Anneli Kanto - Lahtarit


Minulla - meillä - oli unelma ja meillä oli aate.

Olen lukenut toistaiseksi erittäin vähän sisällissotaa käsitteleviä romaaneja ja tietokirjoja. Tähän mennessä lukemistani Lahtarit on ehdottomasti The Sisällissotakirja. Tämä fiktiivinen romaani, jossa veri virtaa, joukkohaudat täyttyvät ja Tampereen talot sortuvat, pohjautuu tarkkaan fakta-aineistoon: Kanto nimeää sisällissodan tärkeitä taistelupaikkoja ja todellisia henkilöitä. Lopussa on myös hyvä lähdeluettelo. Vain vajaat puoli vuotta kestänyt sisällissota oli hirvittävää listimistä ja kostoa -  molemmin puolin, kumpikin aatteensa puolesta - ja se jätti syvät traumansa jälkipolviin aina meidän päiviimme asti.

Saatana ensiks tuli punaset pyssyjen kanssa ja vei porsaan. Jättivät paperilapon muka toristeeks, että nytten on tyäväenvalta ottanut teitiltä evästä nälkää näkevälle köyhälistölle ja kuhan valta on tyäväen niin tää teko palkitaan, että orota ämmä huamispäivään asti, sillon on kansat veljet keskenään ja tää on viimenen taisto. 
- emäntä Ida Korpela

Lahtareissa Kannon näkökulma on valkoisten: puhutaan siis vapaussodasta ja komeasti ja ylevästi vapaussotureista. Kovin hohdokkaana ja ylevänä tämä sekalainen ja resuinen sakki ei kuitenkaan näyttäydy, mutta kaikkia heitä ajaa aate ja hurja ryssäviha. Joukossa on oppimattomia torppareita, jokunen ison talon poika, körttiuskonsa vuoksi henkisiä tuskia poteva, arkuttajaksi päätyvä nuori nainen, alaikäinen Onni Kanto sekä myös muista kaupungeista joukkoon eksyneitä.

Tämä sota on sielunvihollisen juoni. Mitään jaloa siinä ei ole. Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat. 
- asevelvollinen Samuli Kytömaa

Kirjailijan kerrontaratkaisu on loistava. Hän antaa äänen näille lukuisille sodan kaaoksessa ja sekasorrossa rämpiville tavallisille, elämäänsä aloitteleville nuorille ihmisille. Onkin syytä muistaa, että he olivat järkyttävän nuoria, parinkympin molemmin puolin. Monen elämä tuhoutui sotimisen kauhuissa, mielenterveys järkkyi ja tyhjyys iski. Moni mietti sodan jälkeen: mitä nyt? Pohjanmaan juurevaa murretta oli haasteellisuudestaan huolimatta hurmaavaa lukea, mutta puheenvuoroissa kuuluu myös stadin slangi, Turun murre sekä sivistyksestä kielivä kirjakieli. Nämä autenttisilta tuntuvat pienen ihmisen puheenvuorot tuovat sisällissodan karmaisevan todellisuuden liki lukijaa, ne ahdistavat ja vievät yöunet.

Punikkeja oli vielä mettis ja navetoos, joukostansa eksyneitä ja niitä, jokkei ollu keriinny karkuhun. Niitä me sitten mettästimmä. Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samois mettis. 
- suojeluskuntalainen Hermanni Larva-Kokko

Itselleni koko tämän historiamme kaameuden hahmottaminen on ollut aina vaikeaa, mutta nyt Lahtarit luettuani ymmärsin taas vähän paremmin kokonaiskuvaa Wikipedian pitkästä artikkelista. Pohjanmaan suojeluskuntalaisten matkassa kävin sotaa isänmaan ja vapausaatteen puolesta. Lähdin Vaasasta, valtasin Tampereen ja päädyin Viipuriin. Jo aiemmin olen lukenut Martti Backmanin teoksesta Harriet ja Olof tuosta sodan loppuvaiheen järkyttävästä etnisestä puhdistuksesta, jossa noin 400 viipurinsuomalaista venäläistaustaista miestä ja nuorta poikaa päätyivät sodasta uupuneitten ja humaltuneitten vapaussotureitten teloittamiksi. Teloittajat laukaisivat totellen ylempiään, mutta kuka antoi käskyn, ja miksi?

En tiedä ampumieni ryssien määrää, mutta suuri se oli. Tapoin niitä kuin rottia. Luoti selkään ja henki pois. Ihmisiä nekin olivat, vaikka hulluja. 
- kuularuiskumasinisti Nils Friis

Tämä on sotaa ja sodassa on sodan laki. Punikit ampuvat meitä ja me punikkeja. Kansan tulevaisuuden ja puhtauden vuoksi pohjamuta on hävitettävä. 
- jääkärivääpeli Elias Ylivalli

Kirjassa kerrotaan myös muista valkokaartin suorittamista hirvittävistä joukkoteloituksista, joilta eivät säästyneet punakaartin naisjäsenetkään. Kosto sodan alkuvaiheen punaisesta terrorista oli silmitöntä. Teloituksiin ajoi ilmeisesti myös halu puhdistaa valkoinen Suomi tuosta punaisesta saastasta. Vankileirejä oli useampikin, mutta kirjassa kerrotaan Hennalan vankileiristä, jossa punavankeja teloitettiin mitättömistä syistä ja heitä kuoli kuin kärpäsiä nälkään ja tauteihin. Suomen sotasurmien tilastot ovat karua luettavaa:

KuolintapaPunaisetValkoisetMuutYhteensä
Kaatunut5 1993 4147909 403
Teloitettu, ammuttu, murhattu7 3701 4249269 720
Kuollut vankileireillä11 65241 79013 446
Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan607-6613
Kadonnut1 767463802 193
Muut kuolintavat4432915311 265
Kaikki yhteensä27 0385 1794 42336 640

Erittäin kiinnostavaa oli lukea myös fiktiivisen jääkärin Elias Ylivallin Mannerheimin vastaisista mielipiteistä. Hän ei luottanut tsaarin upseerina toimineeseen ylipäällikköönsä ja oli tämän kanssa eri linjoilla sotastrategiasta. Tähän samaan skismaan Mannerheim vs Wilhelm Thesleff viittaa myös Backman yllä mainitsemassani teoksessa.

Makaan kivillä kyljelläni. Ei saa hevonen maata, pitää toimittaa työ. En pääse ylös, olenko nyt huono hevonen. 
- suomenhevonen Sälli

Lahtarit oli raju lukukokemus. Anneli Kanto on taitava, taitava! En halua arvottaa sisällissotaa kumpaankaan väriin, sitä ei tee Kantokaan. Hän kertoo fiktiossaan mitä tapahtui, molempien puolten aatteet, mutta myös voittajien järkyttävät kostotoimet. Toki me tänään iloitsemme, että Suomi on tänä päivänä itsenäinen, mutta karmiva alku itsenäisyydellämme oli. Oma lukunsa olivat vankileirien surkeat olot, teloitukset niissä ja suuri kuolleisuus mikä näkyy tuossa tilastossakin. Wikipedia sanoo näin: maassa oli ankara elintarvikepula, mikä näkyi erityisesti vankileireillä. Kehnon ravinnon vuoksi vankileirien kuolleisuus nousi korkeaksi. Hätää lisäsi voittajien kostomentaliteetti, viha ja välinpitämättömyys.

Olen iloinen siitä, että luin teoksen vasta kuunneltuani kirjailijaa Helsingin kirjamessuilla. Osasin ottaa elävän pohjalaismurteen paremmin vastaan ja pystyin kuulemaan tekstissä kirjailijan vahvan äänen. Vaikka olen syntyjäni karjalainen ja Pohjanmaan murre minulle tyystin outoa, se ei häirinnyt liikaa lukukokemustani. Jos aikoo lukea vain yhden kirjan sisällissodan satavuotismerkkipaalun johdosta, vahva suositus Lahtareille.

Tätä on luettu niin paljon kirjablogeissa, että se salli pienen L-leikittelyn - L niinkuin Lahtarit: Luettua elämää, Luetut lukemattomat, LukuisaLumiomena

Liitän teoksen  1918-lukuhaasteeseen

Anneli Kanto
Lahtarit
Gummerus 2017
*****
Kirjastosta

11. marraskuuta 2017

Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä II



II / VI - Rajuilma nousee
Paustovski on päässyt ylioppilaaksi Kiovan kymnaasista. Eletään kesää 1914, ensimmäinen maailmansota on alkanut ja koko Venäjä on joutunut entistäkin suurempaan sekasortoon. Paustovskin molemmat veljet on kutsuttu rintamalle, ja molemmat myös kaatuvat sodan vuosina. Paustovski itse on ylioppilaana ja likinäköisenä vapautettu asepalvelusta, mutta ilman sodan kauhuja hän ei selviä. Muutettuaan Moskovaan äidin ja siskon ankeaan asuntoon Kaupunkienliitto määrää hänet yhdyskuntapalvelukseen, lääkintämieheksi sairaalajuniin, jotka kuljettavat haavoittuneita pois Moskovasta. Myöhemmin hän siirtyy lähemmäs Saksan rintamaa, etulinjan  kenttäsairaaloihin.

Paustovski kuvaa millaiselta sota näyttäytyy lääkintämiehen silmin. Leikkaussalivaunuissa tehdään leikkauksia surkeilla välineillä ja raajoja amputoidaan. Puolassa siviilit jäävät vetäytyvän Venäjän armeijan jalkoihin; pakolaisvirrat vain kasvavat, nälkä ja epidemiat riehuvat. Isorokon vaikea muoto, mustarokko, niittää väkeä. Se vie myös Leljan, nuoren vapaaehtoisena toimineen sairaanhoitajan, johon Paustovski tunsi kainoa kaukaista rakkautta.

Tihentyvä hämärä oli hylätyn haudan yllä. Sinne oli jäänyt tyttö, josta minun ei olisi pitänyt erota elämässäni tunniksikaan. Minä kuulin selvästi sanat: 'Ei ole nimeä sinulle, kevät. Ei ole nimeä sinulle, oma kaukainen.' Ne olivat hänen mielisäkeitään. Minä äänsin ne nyt itse, mutta ääneni soinnit kantautuivat korviini Leljan kaukaisena äänenä. Sitä ei enää kukaan koskaan kuulisi. En minä eikä kukaan toinen.

Näinäkin vuosina Paustovski oli äärimmäisen yksinäinen, äiti ja sairas sisko olivat muuttaneet takaisin Ukrainaan. Mutta masentunut hän ei ollut, vaan uskoi lujasti tulevaisuuteen, runouden voimaan ja omaan kirjailijan kutsumukseensa. Paustovski kertoo tässäkin osassa elävästi monenmoisista sattumuksista ja hupaisista ihmisistä, joihin törmää; ylistää venäläistä runoutta ja Mustanmeren ja Sevastopolin kauneutta. Paustovski päätyi pienen, kalastajan apumiehenä vietetyn, hengähdystauon jälkeen takaisin Moskovaan ja lehtitalon leipiin. Vallankumous oli jo aistittavissa ilmassa ja Paustovskin tehtävänä oli kuulostella tarkoin mitä toreilla, kaduilla ja kuppiloissa puhuttiin.

Kirjassa oli melko vähän muita ajankohtaisia / poliittisia tapahtumia kuin ensimmäinen maailmansota ja sen surkeus. Venäjän kansan viha Rasputiniin tuli kylläkin hyvin selväksi, hänethän murhattiinkin vuoden 1916 lopussa. Myös viha Nikolai II:n puolisoon keisarinna Aleksandraan oli hyytävää. Kansaa kuvotti Rasputinin ja keisarinnan liitto, koettiin että tuo irstas munkki ja saksalainen vihollisnainen määräsivät Venäjän asioista.

Rajuilma nousee -osa oli raskaine sotakuvauksineen myös raskasta luettavaa. Ykkösosan lumoon en aivan päässyt. Kirjan päättää luku Märkä helmikuu, joka kertoo helmikuun vallankumouksesta 1917 ja siitä miten se kuohutti ja innosti Venäjän kansaa. Oltiin lopen väsyneitä sotaan ja tsaarin hirmuvaltaan,  joten vallankumous toi riehaantuneen toivon.

Koskaan elämässäni en ollut nähnyt niin paljon onnen kyyneleitä kuin niinä päivinä. (...) Alkoivat meluisat, tolkuttomat, onnelliset päivät.

Tämä Paustovskin elämäkerran kakkososa sopi minusta hyvin luettavaksi Suomi100 -juhlavuonna, kartoittaahan se elävästi sitä aikakautta, jolloin Suomi itsenäistyi. Samat poliittiset kuohunnat johtivat itsenäistyneen Venäjän suuriruhtinaskunnan sisällissotaan ja vuosien poliittisiin jännitteisiin, joista tulevina kuukausina tulee luettua muutamakin teos 1918-haasteeseen.

Konstantin Paustovski
Povest o Zhizni, ilm. 1945-55
Kertomus elämästä II, Rajuilma nousee
Suomentanut Juhani Konkka
Gummerus 1968
***
Kirjastosta

Osa I - Lapsuus ja kouluvuodet / Linkissä myös enemmän tietoa Konstantin Paustovskista, joka oli Nobel-ehdokkaana vuonna 1965.

10. marraskuuta 2017

Selkokielellä: Eppu Nuotio - Peiton paikka


Selkomukautus Johanna Kartio

Selkokielestä ja selkomukautuksista
Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä. Selkokielestä hyötyviä henkilöitä on Suomessa noin puoli miljoonaa.  - Selkokeskus
Syynä vaikeuteen ymmärtää tavallista yleiskieltä saattaa olla esimerkiksi puutteellinen suomen kielen taito, lukemisen vaikeudet tai käsityskyvyn rajallisuus. Selkokieltä voivat tarvita muun muassa dysfaatikot, kehitysvammaiset, lukiongelmaiset, maahanmuuttajat, vanhukset, vastikään lukemaan oppineet lapset sekä suomen kieleen ja kulttuuriin tutustuvat muunkieliset ihmiset. - Wikipedia

Teoksia kirjoitetaan joko alunperinkin selkokielellä tai sitten jo olemassa olevia teoksia mukautetaan selkoksi eli selkokielelle. Kirjailija Eppu Nuotio on antanut selkokirjakummin ominaisuudessa luvan Peiton paikan selkomukautukseen. Kummiuden tavoitteena on lisätä selkokirjojen tunnettuutta ja kasvattaa lukijan valinnanmahdollisuuksia. Minusta tämä selkokirjakummius on hieno asia. Helsingin kirjamessuilla  olin kuuntelemassa selkokirjaohjelmaa, jossa julkistettiin seuraava selkokirjakummi: hän on Tuomas Kyrö, joten ensimmäinen Mielensäpahoittaja ilmestyy selkokielellä parin vuoden päästä.

Oman ensikosketukseni selkoon olen saanut radion selkouutisista. Kuunnellessani ajattelin, että mitä ihmettä tämä on! Kesällä luin Tuija Takalan selkorunokirjan Onnen asioita, ja pidin kovasti sen aforistisesta luonteesta. Peiton paikka on ensimmäinen lukemani selkoromaani.

Selkomukautus käytännössä
Nuotion Peiton paikka ilmestyi alunperin vuonna 2003 (Otava) ja siinä on runsaat 200 sivua, ja Kartion selkoksi mukauttamassa teoksessa on vain puolet eli 96. Selkomukautuksessa on keskityttävä kirjan pääjuoneen, karsittava pois sivujuonia ja henkilöitä. Helpotettu kieli, selkeä juonirakenne ja maltillisen kokoinen henkilögalleria helpottavat lukukokemusta. Jouduin miettimään, mitä voin poistaa ilman että alkuperäisen kirjan henki ja teema kärsivät, toteaa Kartio. Voi vain kuvitella miten vaikea tehtävä Kartiolla on ollut: etsiä runsaasta ja kuvailevasta aineistosta se olennaisin.

Näin koin Peiton paikan
Tarina vie 60-luvun Varkauteen, jossa elämä pyörii Ahlströmin paperitehtaan ympärillä. Keskiössä on insinööri Lehmuksen hyvin onneton perhe. Aimo ja Marjatta avioituivat 'pakosta', mutta jo hääyönä tuli keskenmeno. Avioparia ei tuntunut yhdistävän mikään eikä keskinäistä rakkautta ollut. Yhdessä jatkettiin sovinnaisuussyistä ja Aimo piti samaan aikaan rakastajatarta Helsingissä. Yllättävästi 10 vuoden avioliiton jälkeen Marjatta tuli raskaaksi ja synnytti pienen tytön, Annukan.

Lapsi ei avioparia toisiinsa lähentänyt: Aimo hinkui edelleen Helsinkiin ja Marjatta unilääkkeiden suomaan turtumukseen. Kirjassa tulee hyvin esiin pienen paikkakunnan juorut ja kateudet. Kun Annukka kasvaa, hän kilpailee kaikesta naapurin Sinikan kanssa. Traagisesti Marjatta myös hylkää miehensä ja tyttärensä, ja on kadoksissa yli vuoden.

Annukka kävi usein makuuhuoneen ovella
ja toivoi, että äiti olisi tullut takaisin.
Mutta peiton päällä oli vain pyöreä tyyny.

Hän yritti muistaa,
millaiset silmät äidillä oli.
Maailman kauneimmat silmät.
Melkein kuin siniset syvät kaivot.

Tuntui kuin lukisin tarinallista proosarunoa, teksti vei enkä miettinyt selkoa ollenkaan. Uskon, että kirjan selkomukautus tavoittaa hyvin juonen tärkeimmät piirteet. Tarina on surullinen ja traaginen taustanaan tehdaspaikkakunta ja juuri Suomeen rantautunut televisio. Kaikki ohjelmat katsotaan, rakastetuin niistä on Peyton Place. Kirjan alku oli hyvin dramaattinen, ja yleisesti Peiton paikka oli hyvä ja selkeä lukukokemus, vaikka tietystikin jäin paitsi Nuotion alkuperäistekstin juonikuvioita ja vivahteita. Minusta on hienoa että selkomukautuksia tehdään. Kaikilla on oikeus tasokkaaseen kirjallisuuteen.

Tämän selkomukautuksen on lukenut myös Tuijata.

Eppu Nuotio
Peiton Paikka
Selkomukautus Johanna Kartio
Opike 2017
***
Kustantajan lukukappale - kiitos

9. marraskuuta 2017

Marianna Kurtto - Tristania


Tältä tuntuu olla kuollut, mies ajattelee. Tältä tuntuu olla onnellinen, mies ajattelee, avaa silmät ja näkee tähdet sykkimässä ikkunan takana kuin valosta veistetyt meduusat.

Kurtto vie runon lailla soljuvalla kielellään ja sadunomaisilla tunnelmillaan lukijan merkilliselle Tristanin saarelle keskelle eteläistä Atlanttia. Saari on niin pieni, että helposti uskoisi sen olevan kirjailijan mielikuvitusta. Mutta totta se on: pauhaavan meren ympäröimät 200 neliökilometriä, jossa jyrkät rotkot ja kalliot hankaloittavat kaikkea elämää. Asukkaita riittää vain yhdeksi pieneksi taajamaksi - Edinghburg of the Seven Seas, sillä heitä on vain runsaat 250.  Britannian hallinnoima saari ja sen asukkaat joutuivat mediamyllytykseen vuonna 1961, kun saaren tulivuori purkautui ja asukkaat jouduttiin evakuoimaan pariksi vuodeksi Kapkaupungin kautta Lontooseen.

Merkit olivat olleet ilmassa, eikä tämä ollut yllätys, vaikka tietenkin se oli: me elämme erikoisessa paikassa, mutta meille se on tavallinen, koti, eikä kukaan odota kodin keskelle kuilua, aukkoa keskelle päivien tasaista jonoa.

Elämä saarella on karua ja armotonta, mutta siihen on totuttu sukupolvien ajan. Useimmat eivät ole koskaan nähneet saaren ulkopuolista maailmaa, mutta heitäkin on. Jotkut levottomat ja rohkeat nousevat laivaan ja matkustavat emämaahan Englantiin; aremmat taas unelmoivat alati poispääsystä, helpommasta elämästä - ylipäätään jostakin muusta. Kurton tekstiin solahtavat kevyesti ja taidokkaasti eristyneisyydet ja kaipuut, rähjäiset talot ja vuotavat katot. On tyydyttävä - siihenkin että sopivia puolisoehdokkaita ei juuri ole ja että yhteys ulkomaailmaan on satunnaisesti saaren edustalla poikkeavien valtamerilaivojen varassa. Elämä on kalastusta, kalanhajua, kosteaa kuumuutta ja mustaa vulkaanista hiekkaa, jossa ei  kasva oikein mikään.

Edinghburg of the Seven Seas: Michael Clarke Stuff
Itseäni kiehtoi kovasti tämä häkellyttävän eksoottinen ja eristäytynyt saari, ja elämä siellä. Asukkaita uuvuttivat ympäristön asettamien haasteiden ohella pienen yhteisön sisäiset jännitteet. Kurton luupin alla on Lise ja hänen perheensä: poika Jon ja aviomies Lars, joka on poissa ja viihtyy Lontoossa floristirakastettunsa kanssa. Äiti ja poika tähyävät rantaan, ikävöivät ja toivovat. Luupin alla on myös Liseä hiukan nuorempi Martha, tämän puoliso Bert, veli Sam ja äiti Tilde. Tunteensa jäädyttänyt Martha kantaa sisimmässään montaa traumaa, isän kuolemaa ja äkäistä äitiä.  Kukin henkilöhahmo piirtyy lukijalle eri näkökulmista.

Pehmeän runolliset kielikuvat ja tarkat luonnon huomiot ovat pettäviä. Tummat tunnelmat ja kohtalonomaisuus luonnehtivat tätä ihmissuhdedraamaa. Mutta Kurtto saa kaiken silti tuntumaan keveältä ja karutkin kohtalot näyttämään kauniilta. Tristania on hieno ja monia ihmisyyden puolia luotaava esikoisromaani, jonka odotin olevan paljon vaikeampilukuinen kuin se olikaan. Tarina kulkee lukijaa jännityksessä pitäen. Vasta lopussa selviävät kaikki ne henkilöhahmoja kalvaneet jännitteet, joista Kurtto antaa aiemmin aavistuksen.

Mutta hetken me riitimme, kosketimme toisiamme kosketuksella joka löytyy yhtä harvoin kuin linnut törmäävät taivaalla.

Tristania on kertomus rakkaudesta, erehdyksistä ja syyllisyydestä; kirvelevistä epäilyistä ja mustasukkaisuudesta, joka yllyttää kostoon. Romaani kertoo erilaisuudesta, siitä kuinka ihonväri ja sivistys erottavat. Kuuluviin pääsee isänsä hylkäämän pienen pojan vetoava ääni. Lohdullista on se, että ihminen on sittenkin vahvempi kuin uskookaan: vaikka trauma tuntuu musertavan ja elämä romahtavan, se kuitenkin jatkuu. Ihminen sopeutuu ja jatkaa elämäänsä, jos ei nyt onnellisena, niin ainakin suhteellisen tyytyväisissä merkeissä.

Pakenin syyllisyyttä, mutten päässyt sitä pakoon, kannoin sitä selässä kuin suurta mustaa koiraa. (...) Muistan ilmeet, kaikki pojan ilmeet. Ne on peitettävä. Oranssilla maalilla.

Koin ironiseksi käänteeksi sen, että ne kaksi jotka aiemmin aina unelmoivat pääsevänsä pois Tristanilta, palasivat sinne ja perustivat uusioperheen. Ehkä minua eniten satutti lapsen jääminen jalkoihin aikuisen täyttäessä omia halujaan ja intohimojaan. Mutta tuomita ei voi, kuka ei olisi ollut hullaantunut rakastumiseen. Jokainen joutuu etsimään sovitusta selittäen tekonsa itselleen niin hyvin kuin osaa. Ehkä satutettu antaa anteeksi, ehkä ei.

Muistan miten joskus, sata tai tuhat vuotta sitten, äiti painautui pihalla kasvavaa omenapuuta vasten ja isä ikkunaa vasten, ja he katsoivat toisiaan. (...) Ja kun hän avasi ikkunan, äiti kulki sädettä pitkin sen alle ja kiipesi sisään, kuin olisi aina tehnyt niin. Tuoksui sokerilta. Tuoksui paljailta olkapäiltä.
...
Isäni on minulle arvoitus, hänen lähtemisensä ja tulemisensa. 

Lukukokemus Tristanian parissa oli kokonaisvaltainen, elämyksellinen, aika lailla mykistävä. Tuntuu että ei löydy sanoja tästä kirjoittamiseen, kuin tekisin Tristanialle jonkinlaista väkivaltaa kertomalla siitä omin tavallisin sanoin. Vangitseva tunnelma ei notkahtanut kertaakaan, vaan se kantoi alusta loppuun. Kurton teksti on pehmeää ja tuudittavaa kuin meren aallot; se on väliin viiltävää kuin merilintujen kirkaisut.

Tristan da Cunchasta Wikipediassa, Kuvia saaresta

Tristaniaa on ihasteltu mm. näissä blogeissa:
KirjaluotsiLumiomena, TekstiluolaTäysien sivujen nautinto

Marianna Kurtto
Tristania
Wsoy 2017
*****
Kustantajan lukukappale - kiitos

8. marraskuuta 2017

Finlandia-ehdokkaani


Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat julkistetaan perjantaina klo 10.00. Omat ehdokkaani ovat tässä. Ylärivin kolme kirjaa olen lukenut ja niistä blogannut. Tristania on luettu, bloggaus kirjoitettu, mutta se odotta julkaisuvuoroaan. Lahtarit on kesken ja Everstinna vielä aloittamatta, mutta olen kuunnellut näitä kirjailijoita eri tilaisuuksissa ja vakuuttunut teosten upeudesta.

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa ***** Gummerus 
Luin Ahavan kirjan kesällä ennen kuin paljastukset ilmestyivät lehdistössä. En tiennyt omakohtaisuudesta mitään. Teksti oli taidokasta ja taiteellista. Kirjan jättämä jälki on edelleen kirkas.Tekstiin uppoutuu, se vie, se hurmaa, se ihmetyttää ja herättää suurta ihailua. Ajatella, että Ahava osaa; ajatella että Ahava uskaltaa avata suuren kriisinsä maailmalle. Hän luo fantastista ja runollista kerrontataidetta omakohtaisesta traagisesta aiheestaan. Taidetta suurella alkukirjaimella. Ehkä tämän vuoden kaunein ja taiteellisin lukemani.

Anni Kytömäki - Kivitasku ***** Gummerus 
Kivitasku on uskomattoman hieno tarinakudelma saman suvun jäsenten kohtaloista liki 200-vuoden ajalta. Teos saa meidät nykyihmiset ajattelemaan juuriamme ja menneitä sukupolvien ketjuja, jotka ovat meihin perimänsä jättäneet. Kytömäen kirjailijuus on tunteen, tiedon ja mielikuvituksen mahtava liitto. Hänen tekstinsä on tuoretta, persoonallista ja mukaansatempaavaa; kirjailijan laaja ja omintakeinen sanavarasto herättää ihailua; henkilöhahmot ovat eläviä; itse tarina koukuttava ja yllätyksellinen.

Sanna Karlström - Multaa sataa, Margareta ***** Otava 
Multaa sataa, Margareta on hyvin vaikuttava runollinen romaani, hengeltään hyvin noir. Vain 157 sivua, mutta niihin kirjailija saa mahtumaan henkilöiden ja kiristävän tilanteen luonnehdinnat. Karlströmin teksti vangitsi ja meni traagisuudessaan luihin ja ytimiin.

Marianna Kurtto - Tristania***** Wsoy / blogattu 9.11.
Kirja on luettu, mutta jonottaa bloggausvuoroaan: Tristania on kertomus rakkaudesta ja erehdyksistä; kirvelevistä epäilyistä ja mustasukkaisuuden yllyttämästä kostosta; romaanissa kuuluu isänsä hylkäämän pienen pojan vetoava ääni. Tristania osoittaa myös miten vahva ihminen sittenkin on: vaikka trauma tuntuu musertavan ja elämä romahtavan kerta kaikkiaan, se kuitenkin jatkuu. Kurton teksti on pehmeää ja tuudittavaa kuin meren aallot; se on väliin viiltävää kuin merilintujen kirkaisut.

Anneli Kanto - Lahtarit ***** Gummerus / blogattu 12.11.
Anna Kortelaisen juontama ohjelma Helsingin kirjamessuilla oli aivan loistava. Hurmaava kirjailija Kanto kertoi tästä vaikeasta aiheestaan elävästi ja kiinnostavasti. Kortelaisen lukemat kohdat olivat suurta kirjallisuutta ja ihanan juurevaa murretta. Vastikään hain Lahtarit kirjastosta ja olen lukemassa!

Rosa Liksom - Everstinna, Like 
Syyskuun Kirja vieköön! -tapahtumassa kuuntelin Liksomia livenä: Upeisiin turkooseihin saapikkaisiin sonnustautunut Liksom kertoili, että halusi Everstinnan yhden yön monologissaan tutkia natsismia ja fasismia sekä niihin aina liittyvää (väki)valtaa. Everstinna muistelee kasikymppisenä elämäänsä 1900-luvun natsien eliittipiireissä, Lapissa, Helsingissä ja eri Euroopan kaupungeissa. Liksom halusi kertoa, että Everstinna on sittenkin vahvan naisen selviytymistarina mottona: Kaikesta voi selvitä. Jonotan kirjaa kirjastosta!

EDIT
Menin täysin metsään. Yksikään veikkauksistani ei osunut oikeaan 
enkä ole lukenut yhtään Finlandia-ehdokaskirjaa, vaikka luenkin paljon.

Hanna Hauru: Jääkansi (Like)
Juha Hurme: Niemi (Teos)
Tommi Liimatta: Autarktis (Like)
Miki Liukkonen: O (WSOY)
Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (Otava)
Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra (Siltala)

Linkissä teosten lyhyet luonnehdinnat.

Globaalitaloutta ja empatiaa


Tähän alkuun aasinsilta: Suomen sijainti idän ja lännen välissä on aina leimannut olemassaoloamme: meidän maaperäämme ovat sekä itäinen että läntinen naapurimme havitelleet ja sekä ruotsalaisuus että venäläisyys ovat jättäneet piirteensä kulttuuriimme. Vuoteen 1809 asti kuuluimme Ruotsiin, vuoteen 1917 asti Venäjään, sen jälkeen olemme olleet itsenäinen Suomi. Nyt kuulumme pienenä tähtenä Euroopan unioniin ja erottamattomasti myös globaaliin ihmiskuntaan, jonka haasteet ovat meidänkin haasteitamme.

Eilisen Kirja vieköön! -tapahtuman kattaus ilmensi hyvin edellä esittämiäni ajatuksia. Puhuttiin Pietari Suuresta, Pietari Brahesta, tsaarin upseerista, ilmastonmuutoksesta, Euroopan unionista, Brexitistä ja Tumpista. Lavalla puhuttiin myös ruotsia, olemmehan kaksikielinen maa.


Baba aloitti tapansa mukaan lausumalla, nyt otteita Raija Orasen romaanista Kreivin aikaan. Teos pohjaa kirjailijan jo aiemmin kirjoittamaan  musiikkinäytelmään Kauniin Kaijan balladi ja vie lukijan 1700-luvulle isovihan ja Suuren Pohjan sodan aikaan. Omasta hurjasta tuotteliaisuudestaan Oranen tokaisi: tarinankerronta on mennyt jo manian puolelle. Lisäksi hän tunnusti olevansa kainuulainen horisontaalinen persoonallisuus: nopea, terävä ja äkäinen, kaiken pitää tapahtua heti. Tuolla asenteella romaaneita syntyy: Mannerheimista kertova kirjailijan 31. romaani on hyvällä mallilla ja ilmestyy ensi vuonna.


Mannerheim yhdistikin luontevasti Orasta ja ruotsalaista Herman Lindqvistiä, jonka Mannerheimista kertova teos on juuri ilmestynyt Ruotsissa, marsalkan syntymän 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Lindqvist vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Helsingissä, ja hänen mieleensä syöpyi vuosikausiksi Mannerheimin hautajaiskulkue kylmänä helmikuun päivänä vuonna 1951. Christian Rundmanin esittämä ote tulkitsi hienosti pienen 8-vuotiaan pojan tuntoja. Lindqvistiä ovat kiinnostaneet Mannerheimin persoona ja seikkailullinen elämä: hän oli tsaarin upseeri ja tuli vasta viisikymppisenä Suomeen, ja johti sitten  vapaussotaa (Mannerheimin näkökulmasta) sekä myös talvi- ja jatkosotaamme. Mannerheim oli oikea mies, oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, totesi Lindqvist.


Tommi Korpela tulkitsi Kimmo Ohtosen lapsuusmuistoja kodin lähipiirin metsästä ja sen tuhosta, jolloin mennyttä olivat punatulkkujen haikea jokellus ja tikkojen nakutus. Ympäristömme muuttuu monia eläinlajeja uhkaavaan suuntaan, syynä sekä ihmisen toimenpiteet että yhä nopeutuva ilmastonmuutos. Kun ilmasto lämpenee, monen arktisen eläinlajin vuosirytmi menee sekaisin. Vanhoja luonnontilaisia metsiä reviirikseen tarvitsevat eläimet, esim. metso, jäävät yksin sinne huhuilemaan ja tulevat hulluiksi. Puhuttiin myös vihasta suurpetoja kohtaan ja susien räikeästä salametsästyksestä itärajan tuntumassa. Viha tuntuu olevan päivän trendi: aina pitää olla joku tai jokin jota vihata.



Väliajan jälkeen siirryttiin Sampo Sarkolan ja Sixten Korkmanin johdattelemina globalisaation haasteisiin. Suurimmiksi globalisation ongelmiksi timantinkova taloustieteilijä kokee yleisen epävakaisuuden kasvun, kansainvälisen rahoitusjärjestelmän ongelmat sekä kasvavan kansalaisten eriarvoisuuden. Tämä eriarvoisuus ja kansojen jakautuminen kahtia ilmenevät lisääntyvänä populismina, äärinationalistisina virtauksina ja  vihana esim. maahanmuuttajia ja yleensä erilaisuutta kohtaan. Nämä tekijät ilmenevät mm. Britannian Brexitissä ja Trumpin valinnassa.


Korkmanin mukaan valtion on pidettävä huolta heikommin toimeentulevasta väestönosasta ja panostettava inhimilliseen pääomaan - koulutukseen, osaamiseen ja erityisesti pieniin lapsiin. Ilmastonmuutos on iso kansainvälinen haaste, joka vaatii entistä tiiviimpää valtioidenvälistä yhteistyötä. Hän peräänkuulutti yhteneväisempää, suvaitsevaisuutta tukevaa arvopohjaa ja korosti ihmisoikeuksia. Trump ei ole tehnyt palvelusta kellekään, hänhän kieltäytyy ottamasta tietoa vastaan, totesi Korkman.


Jussi Vatanen eläytyi upeasti Alexander Stubbin mustaan hetken marraskuussa 2014. Hoidettavien tehtävien lista oli niin pitkä, että kuulijaakin hengästytti ja uuvutti. Avoimuudellaan Stubb on sekä ärsyttänyt että ihastuttanut kansaa. Hän toi poliittiseen tiedottamiseen uusia avoimempia tapoja, ja samaa avoimuutta hän halusi noudattaa elämäkerrassaankin. Yhteistyö Karo Hämäläisen kanssa sujui hyvin ja toi Tieto-Finlandia ehdokkuuden. Stubbin jaksamisen motto kuuluu: Nuku hyvin, syö hyvin ja liiku.


Keskustelu rönsyili ilmastonmuutoksen, globalisaation ja Euroopan unionin ongelmissa ja tulevaisuudennäkymissä. Todettiin, että tähän asti talous- ja rahaliitto ei ole toiminut toivotulla tavalla. Stubb kuitenkin uskoo unioniin, se on a dream come true: tuonut rauhaa, vakautta ja turvallisuutta. Kehittyvä teknologia kiinnostaa Stubbia, erityisesti tekoäly ja sen aiheuttamat eettiset kysymykset. Hän kuulutti empatiaa ja inhimillisyyttä ja kertoi myös lukevansa päivittäin. Luettavaksi Stubb suositti Dan Brownin Alkua, J. D. Vancen teosta Hillbilly Elegy sekä teosta The 100-Year Life.


Kirja vieköön! -ilta oli taas kerran antoisa ja ajatuksia herättävä. Kiitos Baballe aina yhtä sujuvasta juonnosta, näyttelijöille upeista tulkinnoista sekä illan  uutuuskirjailijoille tulevista lukuelämyksistä! Täältä voit lukea tarkemmin, mitkä kirjat innoittivat keskustelua.

Syyskauden viimeinen Kirja vieköön! -ilta on 13.12.

7. marraskuuta 2017

Miika Nousiainen - Juurihoito



Kirnuvaara. Tuo sukunimi on niin harvinainen, että Pekalla välähtää heti: hänen poskihampaalleen parastaikaa juurihoitoa antavan hammaslääkärin on oltava joku sukulainen, kenties veli. Pekka ei arkaile vaan ottaa asian puheeksi, mutta ykstotinen hammaslääkäri Esko ottaa torjuvan kannan. Pekka ei anna periksi vaan jankkaa ja jankkaa asiasta hoitokäynneillään. Pienten lasten viikonloppuisänä hän ei voi ymmärtää miten yksikään isä voi jättää lapsensa, se kuva hänelle on äidin sanomisista jäänyt.

Pian Eskokin myöntää totuuden: kyllä vain, eittämättä he ovat saman Kirnuvaaran Onnin poikia ikäerostaan huolimatta. Veljekset alkavat vähitellen tutustua ja lähentyä toisiinsa, ja kertoa toisilleen elämästään. Yrittääkö paikantaa isä vai ei, siinäpä vasta pulma. Mutta nyt heitä on sentään vahva kahden isättömän ja juurettoman tiimi, joten tuumasta toimeen. Googlaillaan, varataan lentolippuja ja matkustetaan isän jalanjäljillä Suomessa ja maailmalla.

Ja löytyyhän niitä isän jälkiä, nimittäin siskoja: yksi Södertäljestä, toinen Thaimaasta ja kolmas Australiasta. Tämä omituinen aikuisikään ehtinyt sisarusporukka etsii isäänsä, tuota aina hyvin nopeasti maata ja maanosaa vaihtanutta miestä. Monta mutkaa on matkassa ja tuhansia maileja kertyy, mutta löytyyhän se isä lopulta, ja selitys miksi hän kulloinkin lähti ja jätti viisi pientä lastaan.

Sari on Södertäljen lähiössä asuva yksinhuoltajaäiti, joka on omalla panoksellaan kotouttanut enemmän maahanmuuttajia kuin Suomen valtio. Fana on lukutaidoton entinen katulapsi, joka pelastui ilotytön ammatista viime hetkellä. Sunday revittiin juuriltaan ja kuuluu puoliksi kansaan, joka on yritetty vahvemman valloittajan toimesta murhata monin eri tavoin. Niin, ja Pekka on etätöissä mainostoimistossa.

Kirjassa on paljon hauskaa ja teräviä huomioita trendikkäitten nykyihmisten elämänmenosta. Nousiainen kirjoittaa huumorilla ja satiirilla höystäen tekstiään tutuilla kliseillä. Tarkimmat henkilökuvat hän piirtää veljeksistä, jotka kertovat tarinaa vuorotellen. Mainosmies Pekka on nykymaailman kanssa sinut, neuvokas ja pärjäävä nykyisä, 24/7-tyyppi. Ympyröihinsä jämähtänyt isoveli Esko ei tiedä mitä tuo sanonta tarkoittaa. Hän on rutiineihinsa kangistunut ja perheetön, hänen ajatuksiinsa mahtuvat vain hampaat ja hammaslääketiede, muulle ei ole piirunkaan verran tilaa. Sisarusten löytyminen saa Eskossa aikaan kuitenkin hämmästyttävän vapautumisen: suu kaartuu joskus jopa pieneen hymyyn, mies rohkenee jättää vastaanottonsa ja potilaansa kollegansa hoitoon matkustaakseen enemmän kuin koskaan elämässään, uskaltaapa hän rakastuakin koko yksinäisen sydämensä voimalla. Rakastuminen on tosin mahdollista luultavasti vain siksi, että mielitietty on ammatiltaan hammashoitaja!

Pidin Nousiaisen huumorista hyvin pitkälle, etenkin kirjan alkuosassa. Teksti tuntui vitsikkäältä ja tuoreelta, lauseet olivat lyhyitä ja ytimekkäitä. Kirjan loppupuolella tosin alkoi hiukan puuduttaa ja Australian ja aboriginiaalien osuuden koin turhan pitkäksi, toki se on kiinnostava ja tärkeä aihe. Sisarusten ennakkoluulottomuudesta voisi itse kukin ottaa oppia. He ottivat heti kättelyssä avosylin vastaan uudet omituiset perheenjäsenensä, mikä oli hienoa, joskin hivenen epäuskottavaa. Mutta enhän minä tiedä, toimisinko samoin jos olisin koko elämäni elänyt juuristani tietämättömänä ja vailla verisukulaisia. Tarina oli hulvaton ja kohelluskomediallinen, mutta osoitti miten tärkeää jokaiselle ihmiselle on omien juuriensa tunteminen ja erilaisuuden sieto.

Muualla: Annelin kirjoissaKirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa

Miika Nousiainen
Juurihoito
Otava 2016
***
Omasta hyllystä

6. marraskuuta 2017

Ville Eloranta, Jaakko Leino - Sanaiset kansiot


7 inessiiviä, kourallinen elatiiveja, illatiivi, 
ruukullinen oliiveja, 1,5 abessiivia, 
2 kannua ablatiivia, 3 säkkiä allatiiveja

Mitäs ihmettä tuo nyt sitten on, heräsikö kiinnostus?  Mainiota,  sillä todennäköisesti emme viettäisi nyt Suomi100 -juhlavuotta ellei meillä olisi vahvaa omaa kieltä. Suomen kielen syntyyn on vaikuttanut asemamme idän ja lännen välissä; sen kehittymiseen ja elinvoimaisena säilymiseen on vaikuttanut moni historian nimi; suomen kielestä on pidetty huolta, sanoja on sepitetty ja nyansseista riidelty. Sanaiset kansiot on kiehtova matka suomen kielen vaiettuihin vaiheisiin. Lyhyen historiakatsauksen ohella kirja valottaa erityisesti tuoreempia kiistoja ja ilmiöitä.

Kirjoittajat sanovat, että kielenhuollon ja kieliopin päämäärä on yhteinen: ajatusten selkeä, ymmärrettävä ja vakuuttava muotoilu.  Tämän nämä suomen kielen asiantuntijat todella osaavat. He kirjoittavat kerrassaan nautinnollista suomea, dynaamista ja eteenpäin vievää. Kirjoitustyylit ovat lisäksi niin yhteneväiset, etten minä ainakaan osannut erottaa kumpi kulloinkin oli äänessä. Näiltä aitiopaikoilta on hyvä seurata suomen kielen nykynäkymiä:

  • Ville Eloranta, FM, on Helsingin Sanomien toimittaja ja kielenhuoltaja sekä suomen kielen lautakunnan jäsen kaudella 2015–2018.
  • Jaakko Leino, FT, on Helsingin yliopiston suomen kielen professori ja Suomen kielitieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja. Leino on suomen kielen lautakunnan puheenjohtaja kaudella 2015–2018.

Kirja on jaettu kuuteen lukuun: Kieli kartalla, Tekstejä taivaan ja maan väliltä, Politiikkaa ja muita intohimoja, Normien jäljillä, Kieliopin kannoilla & Kieli virtaa ja kiertää. Kunkin luvun ingressi kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi mistä on kyse. Tekstien otsikointi on vetävää kautta linjan. Otan bloggauksessa esiin muutamia itseäni kiinnostaneita aiheita. Hiukkasen paniikkiahdistaa blogata tästä, ehkä ei ole kieli kohdallaan eivätkä varsinkaan pilkut! Ahdistustani lieventääkseni pieni kevennys: aikoinaan suomen kielioppia laadittaessa esikuvana oli latinan kielioppi kaikkine sijoineen. Niinpä meillekin yritettiin ujuttaa vokatiivia, puhuttelumuotoa, tähän tyyliin: Et tu, Brute. - Sinäkin Brutukseni. Puhuttelumuodoksi ehdotettiin seuraavaa: o Brutus, o ihminen. Käyttöön tuo muoto ei varmaankaan tullut: on vaikea kuvitella, että maamies olisi puhutellut hevostaan sanoen 'o Polle' tai vaimoaan 'o emäntä'.

Näin syntyy Suomi-somali-sanakirja
Teksti kertoo niistä haasteista, joita somalitaustainen Liban Ali Hersi & kumppanit ovat työssään kohdanneet. Somaleita asui suomessa vuoden 2015 lopussa lähes 18 000 ja he ovat suurin vieraskielinen väestöryhmä venäjän- ja vironkielisten jälkeen. Tämä sanakirja tulee olemaan sähköisessä, jatkuvasti päivitettävässä muodossa - ks. Kotimaisten kielten keskus. Osa ilmestyy tänä vuonna, loput ensi vuoden kuluessa.

Kuva on huono, mutta oli ilo kuunnella Elorantaa ja Leinoa kirjamessuilla!

Paloviinaa ja eläintenhoitoa
1700-luvulta voisin ottaa esimerkiksi Christfried Gananderin, jonka kieli hauskuuttaa meitä nykylukijoita. Ganander laati ensimmäisen suomen kielen sanakirjan, joka tosin jäi julkaisematta. Lisäksi hän kirjoitti lääketieteellisiä ja eläintenhoitoa käsitteleviä tekstejä. Eläinden Tauti-Kirja antaa mm. seuraavan ohjeen hevosen silmään joutuneen roskan poistamiseksi: Ota kewäillä mateen maxa, ripusta aurinkoon, niin siitä tippuu raswa, woitele sillä aamun ja illoin, sulgalla silmää, niin se kuluttaa häiwän. Jos tahdot panna toisen werran suoloja sekaan, niin se on wäkewämpi - ongi-lieron eli matoin öljy tekee saman.

Nykysuomen ikuisuusprojekti
Nykysuomen sanakirjan synnytys vei kauan ja oli kivulloista. Hanke oli vireillä jo vuodesta 1927, mutta ensimmäinen kuudesta osasta ilmestyi vasta  vuonna 1951. Kirjasarjasta on otettu 20 painosta, yhteensä noin 250 000 kappaletta. Voi silti ajatella, että Nykysuomen sanakirjakin olisi ollut hieman kevyempi kivireki, jos sen toimituksella olisi ollut käytössään sähköiset tietokannat ja nettiyhteys.

Viimeisessä luvussa Kieli virtaa ja kiertää puhutaan mm. lainasanoista, sosiaalisen median ja nuorisokielen kirjoitusasuista. Englannista tulevien lainasanojen määrä on runsas, ja esimerkiksi tutkimuksen, lääketieteen ja teknologian aloilla on uhkana suomenkielisen termistön kehittymättä jääminen. Mutta lainasanoja on kielessämme ollut aina, ei suomi ole mikään eristynyt saareke. Kieli elää ja muuntuu, niin kauan kuin se on hengissä. Tähän sopii meille kirjallisuuden ystäville tärkeä miete, joka korostaa kääntäjien ammattitaitoa ja tärkeyttä: Englannin kieltä on turha demonisoida, mutta sen aiheuttamasta paineesta on hyvä olla tietoinen. Jos jotain kieltä haluaa vaalia, on tärkeä tunnistaa sen ominaispiirteet. (...) Kääntäjä ei käännä sanoja ja lauseita vaan ajatuksia. Hyvä käännös kunnioittaa sekä lähde- että kohdekieltä.

Mitä mieltä sinä olet minua ärsyttävästä Ketterä-buumista? Kyllä näen niin punaista vaikka näistä: ketterä asiakaspalvelu, ketterä päätöksenteko ja ketterä kaupunki. Jopa tasavallan presidentti Sauli Niinistö on kuulemma sanonut 'pienen maan on oltava ketterä ja joustava'. Tämä ketterä-sanan käyttö juontaa englannin sanasta agil > agility. Koirien agilityn hyväksyn kyllä suomessa käytettäväksi termiksi!

Vielä muutama huomio pohdinnasta Mistä X? Nykynuoriso haluaa monesti erottautua oikeinkirjoituksellaan vanhoista fossiileista. Käyttöön on otettu x, z ja Q: Mix, ziisös, ihQu. Mutta kirjakielemme luojalle, vakavasti kieleen suhtautuneelle Mikael Agricolalle nämä olivat luontevia kirjoitustapoja: Mixi, caxi, ydhexi, etzi, itze, catzo, quin, quinga. Näin tuumivat asiasta Eloranta & Leino: Toisaalta jää nähtäväxi, levittäytyykö x laajassakin mitassa takaisin myös sovinnaiseen kirjoitettuun kieleen. (...) Haittaaxe? Aika näyttää. Ajalla on sellainen tapa.

Luin alkuvuodesta minua kovastikin riemastuttaneen Lari Kotilaisen Kielen elämän. Sanaiset kansiot jatkaa samaa mahtavaa tietokirjalinjaa. Ei voi muuta kuin todeta: wau, on meillä hieno kieli - eläköön suomi! Ja wau, miten upeasti nämä kielen ammattilaiset kirjoittavat!

Sanaiset kansiot on otettu ilolla vastaan myös täällä: Kulttuuri kukoistaa

Ville Eloranta, Jaakko Leino
Sanaiset kansiot - suomen kielen vaietut vaiheet
Gaudeamus 2017
*****
Lukukappale kustantajalta - kiitos

5. marraskuuta 2017

Dan Brown - Alku


Tiede on uskon vastakohta.
Uskonnon aikakausi on päättymässä, tieteen aamu sarastaa.

En katso lukeutuvani Dan Brownin faneihin. Kyllä hänen teoksensa hyllystä löytyvät, koska puoliso on ne sinne hankkinut. Da Vinci -koodin muistan lukeneeni, muista en ole varma. Helsingin kirjamessuillakaan en mennyt kuuntelemaan tätä maailmanluokan kirjailijaa.  Olen siis heikoilla bloggaukseni kanssa. Ohjaankin lukijan kurkkaamaan Juhani Karilan kivaa ja sympaattista tekstiä Helsingin Sanomiin, sillä hän tunnustautuu kirjailijan faniksi. Yhdyn osittain tähän Karilan lausahdukseen:

KYLLÄ, Brown on kamala kirjoittaja. Mutta koukuttavien jännäreiden rakentajana hän on lyömätön.

Tästä on kyse
Maailmankuulu futuristi ja tunnettu ateisti Edmond Kirsch on järjestänyt Bilbaon Guggenheim-museoon komean presentaatiotilaisuuden, jossa aikoo paljastaa suuren löytönsä. Tuo löytö tulee ravisuttamaan ihmiskunnan ja kaikkien uskontojen perusteita. Harvardin yliopiston symbologian professori Robert Langdon on vip-vieraiden joukossa, sillä Kirsch on hänen entinen oppilaansa ja hyvä ystävänsä. Mutta niinhän siinä käy, että ennen kuin Kirsch saa fanaattisen puheensa päätökseksi sanottavansa julki, salamurhaaja osuu maaliin.

Kuvankaunis Ambra Vidal on Guggenheimin johtaja ja sattumoisin myös kruununprinssi Juliánin tuore kihlattu. Näyttää siltä, että kuninkaallisen sulhonsa pyynnöstä nainen on joutunut lisäämään vieraslistaan tappajan nimen. Illan järkyttävien tapahtumien jälkeen Guardia Real on saanut Madridin kuninkaallisesta palatsista käskyn tuoda sekä morsian että Langdon sinne turvaan. Vidal vaistoaa tässä jotain outoa, joten nämä kaksi säntäävät pakosalle. Heidän määränpäänään on Barcelona ja Kirschin koti, josta tämä suuri tiedelöytö on naisen mukaan löydettävissä.

Espanjan vetävimmissä turistikohteissa
Kirjan tapahtumapaikkana Espanja on minulle maan fanina erityisen kiinnostava. Siksipä innostuin kun parinsadan melko puuduttavan sivun jälkeen päädyttiin Barcelonaan. Brown tuo trillerissään esiin rakkautensa Espanjaan ja sen arkkitehtuuriin, erityisesti Antonio Gaudíin. Näissä linkeissä syyskuisen Barcelonan matkani tunnelmia ja vaikutelmia häkellyttävästä Casa Milàsta / La Pedrerasta ja Sagrada Familiasta. Brown kytkee trillerin hämäräperäisiin juonikuvioihin myös Francon ja hänen diktatuurinsa, ja puhuu myös Kaatuneiden laaksosta / El valle de los Caídos. Tuo Ylen linkki puhuu pelosta, joka vallitsee maassa edelleen. Jos meitä hiertää edelleen lyhyt sisällissotamme, miltähän tuntunee espanjalaisista verisen sodan ja kymmenien vuosien diktatuurin jälkeen? Mutta Espanja ei taida olla niin vanhoillinen, katolisuuden täyttämä maa kuin Brown antaa ymmärtää. Toki suuria haasteita on esim. Katalonian kysymyksessä.

Alku noudattaa Brownin menestysformaattia. Se on häkellyttävä sekoitus synkkää katolisuutta, ilmaan heitettyjä symboleja, salakähmäisiä salaliittoja, tulevaisuudentutkimusta tekoälyineen, kuningashuoneen salaisuuksia ja naivia romantiikaa. Omaan makuuni ehkä vähän liikaa kaikkea - sience fictionilla kuorrutettuna. Brown tuo kyllä loistavasti esiin teknologian kehittymisen ja somen/tiedotusvälineiden nopeuden ja vallan. Romaanin hauskin tyyppi oli ehdottomasti Winston, tuo tekoälyn ja Kirschin nerouden ilmentymä. Hilpeästi brittiaksentilla puhuva Winston pystyi pelottavaan oma-aloitteisuuteen, päättelyyn ja jopa pieniin inhimillisiin tunteisiin. 
  
Kyllä, kärsin Brownin ärsyttävästä ja kömpelöstä dialogista. Kyllä, kursiivitkin kyllästyttivät ja lainausmerkit ihmetyttivät. Mutta hattua nostan kirjailijalle menestymisestä ja tyylin säilyttämisestä! En ilmiselvästikään kuulu Brownin kohderyhmään, mutta eihän sillä yhtikäs mitään merkitystä olekaan. Kirjailija on maailmanlaajuisen fanikuntansa löytänyt.

Minua kiinnosti mitä mieltä espanjalaiset lukijat ovat olleet siitä kuvasta, jonka Brown antaa mm. Espanjan kuningashuoneesta. Todellakaan ikääntyneessä Juan Carloksessa ei ole mitään samaa kuin romaanin vanhassa kuninkaassa. Jo kruunattua poikaansa, nykyistä kuningasta Felipeä en niin tunne, mutta yhteistä lienee vain kaunis, ei-kuninkaallinen vaimo Letizia, entinen journalisti. Tässä muutama netistä löytämäni mielipide:

Joku Goodreads-lukija:
Y en este caso, está en nuestro país. Y aquí comienzan los problemas si uno no tiene la mente abierta. Muy, muy abierta. La representación que hace de España es, cuanto menos, irreal, y uno termina preguntándose si merece la pena que use este país para representarlo con ideas tan anticuadas y una monarquía con un príncipe llamado Julián tan peculiar.
El retrato de la monarquía española pertenece a un mundo paralelo sin duda. Si Dan B. fuera español entendería que es IMPOSIBLE que el príncipe heredero pida la mano de su prometida puesto de rodillas en un programa de entrevistas matutino en la televisión. También entendería que España no es un país tan anticuado como refleja en su obra, dominado por la religión y el franquismo (bueno, esto último podría conservar sus reductos, pero lo del carlismo, eso sí que es fuerte), y que a los reyes los protegen los policías y otros cuerpos de seguridad y no la Guardia Real.

Con todo, los inquietantes comentarios sobre el franquismo, el Valle de los Caídos y la transición española son lo único interesante o llamativo de esta novela. Es un poco penoso que la imagen de España en el extranjero sea la que se ve en el libro.


Alkua on jo luettu ja siitä tullaan bloggaamaan varmasti paljon, tässä kolme mielipidettä - ole hyvä:
Kirja hyllyssä
Kirjaluotsi
Kulttuuri kukoistaa

Dan Brown
The Origin 2017
Alku
Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen
Wsoy 2017
**
Omasta hyllystä

Osallistun tällä postauksella Tuijatan marrasjännitykseen.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...