20. syyskuuta 2017

Satu Manninen - Nollakatu nolla


Runokokoelman nimi on lainattu takavuosien lastenlaulusta. Hortto Kaalo lauloi Oskari olemattomasta, joka asui osoitteessa Nollakatu nolla, mutta ilottelevista lastenloruista ei ole kysymys. Tässä viidennessä kokoelmassaan Manninen matkustaa  eri puolilla maailmaa, viidessä erilaisessa kaupungissa ja tekee havaintojaan ihmisten elämän varjopuolista ja kipupisteistä. En tiedä onko hän asunut joskus näissä kaikissa kaupungeissa, vai haluaako vain tuoda esiin erilaisia miljöitä, joissa ihminen on lopulta aina sama.

Kuvataidetta ja valokuvausta opiskellut Manninen tuntuu näkevän tapahtumat sekä säkeinä että kuvina. Tuntuu siltä, että hän ikäänkuin tarkentaisi kameransa linssiä arkisiin hetkiin ja tunnelmiin. Ylellinen ja hohdokas ympäristö kuten vaikkapa Monte Carlossa ei tee ihmisestä sen onnellisempaa kuin Sörnäisissä tai Rovaniemellä. Samat ihmisten inhimilliset murheet, riidat ja addiktiot meillä on asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Tuntuu että Manninen tallentaa runokuviinsa enemmän varjoa kuin valoisaa puolta. Kerään tähän hiukan Mannisen käyttämää sanallista kuvastoa eri kaupungeista.

Los Angeles
Aavikon hiekka rahisee jalan alla ja kasinolla pelataan rakkauden rulettia. Tiet ovat autioita, ei ristinsielua missään. Yksinäinen runoilija on juonut huonon sään kurkusta alas, ottaa kalsarikännit - ja radiossa laulaa Elvis: Olen sytyttänyt valon yöhön, istun kuistilla, kuun rikostoveri pelkissä kalsareissa. You ain't nothing but a hountdog, crying all the time. 

Helsinki, Sörnäinen
Transvestiitteja, juoppoja nukkumassa roskissa, metrotunneleita, graffitteja, alepan hyllyjentäyttäjiä, karaokebaareja, huonekaluja roskalavalta, jengejä - ei ihme ettei aurinko oikein jaksa aina nousta: Geometrisia kuvioita, keltaisia kuplia, juodaan limonadia metrotunneleissa keskellä kukkivaa pellavaa neulanpistot käsivarsissa ryöppyävien ihmismassojen galakseissa.

Krasne Pole, Puola
Metsäistä, kuolemaa, vaikenevia lapsia, pullonsirpaleita, keittiö sotkussa, rikkoutuneita astioita, pimeää - eikä lapsilla leluja: Lapsi piirtää väriliidulla pehmeän pellon. Olisi ihanaa olla rypsi, kasvaa kesässä muiden rypsien kanssa 

Monte Carlo
Kelluvia valuuttoja, pörssikursseja, arkkitehtien houreita, iltapukukolibreja, selkään puukottajia, viskiä, silkkiä - loputtomalla ylellisyydellä on varjonsa: Maailma on hänen osterinsa, luksusliikkeiden aalto saumasta saumaan, kädet punaisissa nahkahansikkaissa puristamassa rattia. Aurinkolasien takana hyönteisen näköaisti. Nopea avoauto, kevyt kärpänen päin betonia.

Rovaniemi
Perheenäiti, lapsia, normihässäkkää, migreeniä, räkäinen vauva, kotityö ei lopu, huoli ei lopu, pohjoisen syksy, lapset kuin eskimot pihalla - mutta joulu tulee ja lumi: Antakaa olla yksin, maatua lehtien alle pieneksi keoksi.

Runoissa on synkkä ja lohduton pohjavire, kuten yllä listaamani kuvasto ja siteeraamani säkeet osoittavat. Manninen puhuu ihmisen osattomuudesta, onnen puutteesta, tuskastumisesta ja väsymisestä elämään kaikkialla maailmassa: on yksinäisyyttä, irrallisuusuutta, ihmisiä marginaalissa. Kaikki eivät jaksa, monet ovat itsetuhoisia elämän kovassa pelissä.

Manninen ohjaa runojaan kuin kuvaelman kohtauksia, joissa roolitus ja käsikirjoitus istuvat valokeilaan nostettujen suuhun. Synkistä teemoistaan huolimatta kokoelma ei tunnu ylettömän raskaalta, koska se on niin hieno. Mannisen ajatus juoksee kristallinkirkkaasti ja oivaltavasti, säröt löytäen. Runot ovat äärimmäisen kauniita, hiottuja ja dramaattisia. Taitava, taitava on Manninen.

Vuonna 1978 syntynyt Satu Manninen on helsinkiläinen runoilija ja valokuvaaja. Hän voitti vuonna 2007 ensimmäisen Suuren runokilpailun, debytoi Runot 2007 -antologiassa ja hänelle myönnettiin Kaarlen palkinto 2008. Manninen on julkaissut runoteokset Sateeseen unohdettu saari (2007), Sydänfilmi (2009), Pikseliaurinko (2012), Kaupunkicowboy (2014) ja Nollakatu nolla (2016).

Satu Manninen
Nollakatu nolla
Gummerus 2016
****
Kirjastosta

18. syyskuuta 2017

Jarkko Tontti - Jacasser


Ilmeisesti Jacasser on kirjailija Tontin jonkinlainen alter ego. Nimi tulee ranskan kielen verbistä jacasser, joka tarkoittaa lörpötellä, harakasta myös räkättää. Englannin kielen vastine on jackass, aasi tai pölkkypää. Siis lörpöttelevä aasi tai räkättävä pölkkypää? Kokoelmassa Tontti kyllä lörpötteleekin ja puhuu hyvin monenmoisista asioista miehen elämässä. Kokoelmassa on kuusi osaa, ja niissä Jacasserin ajatus kulkee lapsuudesta keski-ikään, miettiipä hän myös vanhuuttaan ja kuolemaansa. Jokaisessa osassa Jacasser tekee myös minua ihmetyttäneen historiallisen aikasiirtymän aloittaen vuoden 91 Roomasta keisarin opettajan hommasta ja 1600-luvun Tarton piispanvirasta siirtyen sitten pääosin 1900-luvulle ja Suomeen.

Minähän en tiedä, mutta otaksun että Jacasserin mielipide on myös Tontin mielipide; ja että osalla runoissa kerrotusta on omaelämäkerrallinen pohja. Jacasser kertoo lämpimästi lapsuuden kalaretkistään isän kanssa, ja pomppaa sitten aikasiirtymän kautta hetkeen, jossa hänellä on määrätietoinen teinitytär, joka vaatii isää ja tämän lompakkoa mukaansa ostoksille, muusta ei niin väliä. Miesten välinen ystävyys on Jacasserin mielestä mahdotonta, koska välissä on aina kilpailu. Hän rakastuu vain naisiin, joilla on kaksiosainen nimi, koska lapsuuden marsullakin oli kaksiosainen nimi - loogista eikö totta! Jacasser menettää ystäviä, taloudellisen turvan (ilmeisesti ryhdyttyään vapaaksi kirjailijaksi) ja on melko yksinäinen. Hän funtsailee numeroita, Kekkosta ja sen ajan politiikkaa yya-sopimuksineen - hänen päässään risteilee ajatusten tulva koko ajan. Kirjasto saa Jacasserin tolaltaan ja hän tykkää viihderomaaneista, vaikka ei kehtaa sitä kenellekään tunnustaa. Hän ei myöskään pidä värikkäistä kansista, mistä todistaa myös tämän runokokoelman ulkoasu.

Näin Jacasserimme puhelee, kaikenlaista hän miettii. Tontti kirjoittaa hyvin sympaattisesti ja tyylissä olin havaitsevinani jotain mukavan vanhahtavaa. Teksti on sujuvaa ja aavistuksen melankoliselta tuntuvaa, hajamietteitä miehen elämästä ja niin päin pois. Hienosti kirjoitetut proosaan vivahtavat runot eivät minua valitettavasti toivomallani tavalla puhutelleet. Ehkä miehen sielunmaisema ei avaudu naislukijalle?

Kokoelman päättää pitkä kuusisivuinen runo Silloin minä jäin yksin. Se oli tavattoman herkkä, avoin, liikuttava ja surullinen. En tiedä onko runo faktaa vai fiktiota, mutta tuollaisen lapsuuden tragedian jättämä syyllisyys ja yksinäisyys ei varmaan irtoaisi kenestäkään ikinä. Tämä runo puhutteli minua koko alkuosan verran.

Ja minä huusin hampaat timantteina välkkyen
koska aina oli joku muu,
                     timantin kova ja kaunis
                     joku
                    minun kanssani, joku ammatikseen
välittävä, joku joka aina oli uusi, kaunis
ja minä jäin taas
                    ihmisten         väliin            yksin

Vuonna 1971 syntyneen Tontin esikoisrunokokoelma Vuosikirja (2006) sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.  Tontti on kirjoittanut kaksi runokokoelmaa, neljä romaania ja kaksi esseekokoelmaa.

Jacasserista Kiiltomato

Jarkko Tontti
Jacasser
Otava 2009
***
Kirjastosta

16. syyskuuta 2017

Henna Siekkinen - Aatteen puolesta



Aatteen puolesta on imatralaissyntyisen, 42-vuotiaan Siekkisen esikoisromaani. Hän kirjoitti itsestään ulos sisintään hiertäneen ahdistuksen ja suvussa vaietun surun. Isoisoisän uhraus aatteen puolesta tuhosi hänen oman elämänsä ja jätti syvät traumat hänen vaimonsa ja tyttärensä elämään - aina nykypolville asti. Tämä uhraus ei ollut ainoa lajissaan, heitä oli tuhansia eri vuosikymmenillä, mutta tämä liikuttava ääni haudan ja rautaesiripun takaa on autenttisena meidän luettavissamme tänä päivänä.

Päähenkilö on vuonna 1901 syntynyt Siekkisen isoisoisä Matti, iloluontoinen, hiukan viinaan menevä, tansseista ja musiikista nauttiva karjalaismies. Pienesti viinapäissään hän iskee tansseissa silmänsä vasta 15-vuotiaaseen Mariaan. Se on suurta rakkautta ensi silmäyksellä. Nuoret seurustelevat kauan, päätyvät avioon ja Matti töihin Vuoksenniskan Harakan tehtaille. Syntyy tytär Kaisa.

Siekkinen valottaa 30-luvun yhteiskunnallisia tunnelmia hyvin. Maa on köyhä, maailmanlaajuinen lama vaikeuttaa elämänehtoja ja työnsaantia myös Suomessa. Sisällissodan haavat vuotavat. Punaisten tai vasemmistolaisittain ajattelevien on aivan mahdotonta saada töitä, sillä Lapuan liikkeen innoittamina työpaikoilla on laadittu mustat listat henkilöistä, joita ei saa palkata. Kommunistinen puolue toimii kiellettynä maan alla. Auvoisat kuvaukset ihanasta elämästä Venäjällä leviävät Punainen Karjala -lehdessä, ja monet punaiset ja kommunistit loikkaavat rajan yli parempaa elämää etsimään.

Punainen Matti on varovainen poliittisessa toiminnassan, mutta silti hänet vangitaan muutamaksi kuukaudeksi, veli Veikko loikkaa vaimoineen Venäjälle, kuten Haanpään Noitaympyrän Pate Teikka. Talvisodassa Matin Venäjän vakoojana toiminut ystävä Heikki järjestää sellaisen tilanteen, että Matin on pakko loikata myös. Hän pelkää nimittäin Suomen kenttäoikeutta ja ammutuksi tulemista.

Aluksi Matti pääsee Petroskoin radioon hyviin töihin, mutta parin vuoden kuluttua hänet vangitaan epäilyttävänä isänmaan petturina ja ulkomaisena vakoojana - niinkuin tuhannet muut suomalaiset kommunistit. Vainoharhaisuus ei tunne sääliä näitä hyväuskoisia suomalaisia, eikä muitakaan veljeskansoja kohtaan. Matti päätyy Dudinkaan Jenisein rannoille, Krasnojarskin aluepiiriin Pohjois-Siperiaan loppuiäkseen. Lukuisista viisumihakemuksista huolimatta lupaa palata Suomeen ei tule.

Siekkisen kirja on jaettu kolmeen osaan: ensimmäinen kertoo Matin ja hänen nuoren perheensä elämästä Vuoksenniskalla Imatralla, toinen osa käsittää puhtaaksi kirjoitetut, korjaamattomat kirjeet tyttärelleen Kaisalle ja kolmas kertoo miten sitten kävi Matille ja hänen veljelleen Veikolle. 

Siekkisen kerronta on hyvin asiallista ilman kaunokirjallisia koukeroita. Omakustanteeksi tämä oli erittäin hyvin oikoluettu ja lähes virheetöntä kieltä. Minua häiritsi ainoastaan suomelle epätyypillinen käänteinen sanajärjestys. Alkuosa eteni hiukan hitaasti, mutta kiinnosti minua, koska olen Imatralta kotoisin ja niin ollen Vuoksenniska on tuttu paikka. Matin kirjeet olivat minullekin tunteita herättävää luettavaa. Voin hyvin kuvitella Siekkisen tunnelmat kun hän sai lukea ne ensimmäisen kerran nuorena, vasta 15-vuotiaana. Veikin vuosikaudet ennen kuin hän sai kirjan valmiiseen muotoon, aihe oli raskas.

En ole lukenut Stalinin vainoista juurikaan, en myöskään Neuvostoliiton vankileireistä Stalinin kuoleman jälkeen. Sen tiedän että 20-30-luvuilla noin 15 000 suomalaista loikkasi Venäjälle ja noin puolet heistä menetti henkensä. Juuri nyt on saanut ensi-iltansa Antti Tuurin Ikitie -kirjaan pohjautuva elokuva, joka kertoo Lapuan liikkeen Venäjälle kyyditsemästä Jussi Ketolasta. Sotien jälkeisestä, vähän saman tyyppisestä kohtalosta kertoo Taisto Huuskosen Laps Suomen, jota en myöskään ole lukenut.

Tämä on hyvin traaginen tarina, jonka Siekkinen kertoi asiallisesti ja toteavasti. Tunsin suurta sympatiaa koko erilleen joutunutta perhettä kohtaan, jonka aate tuhosi. Posti kulki hitaasti, mutta Matin kirjeistä huokui ikuinen kaipuu, ikävä ja rakkaus vaimoaan Mariaa ja tytärtään Kaisaa kohtaan. Koska äiti Maria oli luonteeltaan hyvin sulkeutunut, Matti yritti sieltä tuhansien kilometrien takaa kasvattaa tytärtään ja luoda häneen elämänuskoa. Ymmärrän (tosin tietysti vain osittain) Kaisan ikävän läheistä isää kohtaan. Ymmärän myös vaimo Mariaa, joka vasta kymmenen vuoden jälkeen hävitti asunnosta miehensä vaatteet ja tavarat ja päätti jatkaa elämäänsä.

Kun tapani mukaan seikkailin netissä, löysin mm. tämän tuoreen Uuden Suomen jutun sekä tämän jutun suomalaisista kommunisteista talvisodassa tutustumisen arvoisine kirjalistoineen. Rankka ja vaiettu aihe, joka kosketti minua. En tiedä onko vastaavia kirjedokumentteja ylipäätään olemassa, mutta tämä tarina oli vaikuttava.

Kirjan kanteen skannattu autenttinen isoisoisä Matin kirje herättää kylmiä väreitä.

Muualla: Erkki Tuomioja, Lappeenrannan uutiset, Kirjailijan kotisivu

Henna Siekkinen
Aatteen puolesta
Omakustanne 2017
***
Lukukappale kirjailijalta - kiitos

14. syyskuuta 2017

Kirjan juhlaa Savoyssa



Suomessa luetaan ja kirjallisuus vetää yleisöä. Sen todisti taas eilen syksyn ensimmäinen Kirja vieköön! -ilta Savoyssa. Sali oli melkein täynnä ja jännittynyt odotus huokui yleisöstä. Olihan Baba valinnut tälläkin kertaa kirjailijavieraiksi puhuttavia ja odotettuja nimiä. Ensimmäiselle puoliajalle oli valittu tämä kolmen ryhmä: Anni Kytömäki, Kati Tervo ja Selja Ahava.

Baba aloitti tapansa mukaan lausumalla hienon tekstiotteen Anni Kytömäen Kivitaskusta (Gummerus). Ulkokirjallisesti haluaisin todeta, että hän oli säkenöivä murretun turkoosin värisessä mekossaan ja stilettikoroissaan! 

Olen lukenut vasta Kultarinnan, jota Kytömäki sanoi arvelleensa täysin marginaaliryhmien kirjaksi, mutta joka myi ja tuotti. Kirjan tuotoilla hän sai ostettua 3 ha metsää, joka on nyt suojeltu. Kultarintaa lukiessani ihastelin Kytömäen luonnontietämystä ja -rakkautta, ja nyt sain selityksen: hän on opiskellut luontokartoittajaksi ja seuraavaksi ovat vuorossa kansanperinteen opinnot. Baban kysymykseen miten Kytömäki löytää rauhan tässä kaaosmaisessa maailmassa kirjailija vastasi: Nukkumalla mahdollisimman paljon.


Kati Tervo kertoi Iltalaulajan (Otava) syntyprosessista ja taustoista. Hänellä oli itselläänkin nuorena taiteilijahaaveita, mutta kaiken pani alulle täti. Aina Helsingissä käydessään täti halusi Ateneumiin katsomaan Ellen Thesleffin töitä, sillä Pitäähän ne ainakin kerran vuodessa nähdä. Tervoon oli jo vuosia aikaisemmin tehnyt vaikutuksen Ateneumissa nähty Thesleffin työ Kevätyö. 

Tervo teki valtavasti taustatyötä ja valikoi Thesleffin noin 2000 kirjeen kokoelmasta kirjan ajankohtaan, kesän 1945 ympärille sijoittuvat. Niin Thesleff heräsi henkiin kirjailijan mielessä ja hän vieraili monesti myös Pekkalan kartanossa, jossa on taiteilijan seinämaalauksia. Tärkeä tietolähde oli myös Retretin Thesleff-näyttely, jossa oli esillä 140 taiteilijan työtä. Kirjailija halusi keskittyä tuohon rauhan kesään 1945, jolloin sotien jälkeen maa oli rujo ja ihmiset rikki, vallitsi pula ja säännöstely.
Milka Ahlroth tulkitsi taiteilijan piian, 16-vuotiaan Taimin tuntoja.


Sitten yleisö tuskin uskalsi hengittää: Vera Kiiskisen tulkinta Selja Ahavan ahdistuksesta kirjassa Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) salpasi nimittäin hengityksen. Kiiskisen tulkinnasta huokui kaikki se hätä, epäusko ja eksyksissä olo mitä kirjailija tuon elämänsä mullistaneen vuoden aikana koki. Kaikki elämän kartat olivat levällään, todellisuus pirstaleina. Kirjasta on kohuttu mediassa ja somessa. Näytti siltä, että Ahavan oli vaikea asetella sanojaan, hän tuntui varovaiselta. Itse pidin kirjasta valtavasti, se on koskettava ja avoin. Kaikki sympatiani ovat Ahavan puolella ❤︎


Kolumbuksen mukaan ottaminen kirjaan kuvasi juuri näitä eksyksissä olon tuntoja: vieras tuuli puhaltaa, ollaanko kartalla, kuinka monta meitä on, onko ketään. Hän kertoi myös nettimatkailleensa Kolumbuksen tiimoilta ja käyneensä tuijottelemassa Kolumbuksen muotokuvia mm. Berliinissä ja Lontoossa. Tulos: kaikissa niissä Kolumbus näyttää erilaiselta. Mikä on totuus, onko sitä ylipäätään löydettävissä?

Ahava sanoi myös, että kirjailijan työ on eräänlaista väärentämistä ja taustalla piilevät aina motiivit: kaikki riippuu siitä miten rajaa ja mitä jättää pois. Ennen kuin mieheni katoaa näyttää yhden rajaamisen tuloksen, todellisuus meni ehkä toisin. Mutta se kyllä kuulsi Ahavan puheesta, että viimeisten kolmen vuoden prosessi on ollut hyvin tuskallinen.

Tauon jälkeen näyttämölle asteli Kristiina Halttu, joka tulkitsi sydämeen käyvästi Rosa Liksomin Everstinnan (Like) muisteloita - meänkielellä.

Liksom kertoi, että Ylitorniossa syntyneenä meänkieli on hänen äidinkielensä. Se eroaa suomen yleiskielestä mm. kieliopiltaan ja hänelle tuotti jonkun verran vaikeuksia siirtyä aikoinaan Rovaniemellä koulussa yleiskieleen. Fiksua, kuuluvaäänistä ja selväsanaista Liksomia oli ilo kuulla!



Upeisiin turkooseihin saapikkaisiin sonnustautunut Liksom kertoili, että halusi Everstinnan yhden yön monologissaan tutkia natsismia ja fasismia sekä niihin aina liittyvää (väki)valtaa. Everstinna muistelee kasikymppisenä elämäänsä 1900-luvun natsien eliittipiireissä, Lapissa, Helsingissä ja eri Euroopan kaupungeissa. Kirjan innoittajana toimi hänen kirjoittamansa monologi Lapin punaiset hanget, joka kertoo Annikki Kariniemen elämästä ja jota Topi Mikkola on esittänyt. Liksom halusi kertoa, että Everstinna on sittenkin vahvan naisen selviytymistarina mottona: Kaikesta voi selvitä.

Kukapa nykynäyttelijöistämme osaisi paremmin tulkita Mielensäpahoittajaa kuin Taisto Oksanen! Esitettäväksi oli valittu se sama Suomen vaakunajuttu, joka minuakin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomea (Wsoy) lukiessa huvitti! Kaikkihan me tunnemme Kyrön luoman loistavan marmattajahahmon, jonka ensiesiintyminen taisi olla jo 2009. Kyrö on uskomattoman tuottelias kirjailija ja nytkin on noin ziljoona projektia työn alla: toista Mielensäpahoittaja-elokuvaa kuvataan  juuri, kolmas on käsikirjoitusvaiheessa ja jotain isoa projektia on Etelä-Koreankin suuntaan.


Ilkka Merivaara johdatti Raamatun Tuhlaajapoika-tarinalla emerituspiispa Eero Huovisen Parhain päin (Wsoy) esseekokoelman maailmaan. Piispa Huovinen oli hyvin huumorintajuinen mies, kuten kuvan iloisista ilmeistäkin voi päätellä. Baban kysymykseen miten hän valitsi esseet tähän kirjaan Huovinen vitsaili: No, ajattelin valita parhaat. Hän haluaa kutsua kirjaansa asiaproosaksi, koska vaikeat asiat innostavat ja kiinnostavat. Helpot pitävät ihmistä paikallaan, vaikeat panevat lujille ja vievät eteenpäin. Ihmisen osa ei hänen näkemyksensä mukaan ole kevyt: Kärsimys on ihmisen yleisin elämänmuoto. Sitten puhe kääntyi armoon, joka Huovisen mukaan on varattu Jumalalle. Se armo kuuluu kaikille, sinulle ja minulle, ja myös kaikille epäonnistuneille ja hulttioille.

Armosta hyvä esimerkki on kaikille tuttu laulu Amazing Grace, joka on päätynyt Suomenkin virsikirjaan nimellä Oi ihmeellistä armoa, virsi nro 932. Tässä linkissä sekä suomen  että englannin kieliset sanat. Huovinen otti esimerkiksi sanan wretch - renttu, hulttio, mutta suomeksi se on käännetty siististi sanalla eksynyt.  Antoipa Huovinen meille vinkin mennä Youtubeen ja kuunnella siellä Barack Obaman laulama Amazing Grace. Mutta me paikalla olleet saimme ihastella laulua jo paikan päällä Ilkka Merivaaran koskettavasti tulkitsemana. Tuntui kuin jotain tuosta armosta olisi siirtynyt meihin kuulijoihin.


Upea ja elämyksellinen ilta - kyllä kirjallisuus on hieno asia! Voisin päättää tähän hupaisaan mottoon, joka syntyi Huovisen sanonnasta, että lukemalla oppii enemmän kuin elämällä:

Lopettakaa eläminen, lukekaa kirjoja!

Syksyn seuraavat Kirja vieköön! -illat Savoyssa
7.11. ja 13.12.

13. syyskuuta 2017

Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittajan Suomi



Mielikuvissani Mielensäpahoittaja personoituu hurmaavaaan Antti Litjaan. Sen sijaan lukukokemukseni kirjan Ilosia aikoja parissa jäi kylmäksi eikä sen huumori tavoittanut. Niinpä tartuin melkoisella skeptisyydellä tähän uutuuteen, Mielensäpahoittajan Suomeen, joka onnistui yllättämään minut iloisesti. Kyrön idea tässä satavuotiaan Suomen juhlavuoden kirjassa on saman tyyppinen kuin Petri Tammisella keväällä ilmestyneessä Suomen historiassa. Erona se, että muistot ja rutinat ovat kaikki Mielensäpahoittajan; myös se että tarinoista syntyy Mielensäpahoittajan elämäkerta, niin syvälle hänen sieluunsa vänkäämiset porautuvat. Pojantyttären syntyessä isoisä tuumii näin:

Tahtoisin kertoa lapsille sen minkä itse unohdan. Se mikä minusta katoaa, voisi muuttua hänessä tiedoiksi ja ajatuksiksi. Elämä jatkuu vaikka se päättyy, meidän tarinamme seuraavissa polvissa.

Mielensäpahoittajan Suomessa saamme tutustua tähän yksin Sysi-Suomessa elelevään yli kasikymppiseen mieheen lähemmin. Minä Itte kertoo poikansa teini-ikäiselle tyttärelle likalle elämästään ja niistä menneiden vuosien tapahtumista, jotka ovat muovanneet hänet sellaiseksi kuin hän on; tapahtumista, jotka ovat muovanneet Suomen ja meidät suomalaiset sellaisiksi kuin tänään olemme. Luvut ovat lyhyitä ja ne on varustettu vuosiluvuin ajankulun ja historian tapahtumien seuraamiseksi. Kukin lukija löytää varmasti ne Mielensäpahoittajan mietteet, jotka juuri häntä koskettavat. Nostan tässä esiin muutaman itseäni puhutelleen:

1930 Puujellona - Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun leijona joutui vaakunaan. 
Tässä luvussa Mielensäpahoittaja ilmaisee pahan mielensä ja pöyristyksensä siitä, miksi Suomen vaakunassa ei ole joku tuttu kotimaan eläin. Hän on törmännyt metsässä vaikka mihin eläimiin, jopa Kolehmaisen thaimaanialaiseen vaimoon, mutta ei yhteenkään leijonaan! Jos vaakunaeläimen pitää kuitenkin olla leijona, Mielensäpahoittaja esittää kuuden kohdan muutosvaatimuslistan. Mainiota!

1942 Suomemme hevonenKyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Jukka vietiin. 
Nykynuoriso ei varmaan tiedä ollenkaan, miten suuri merkitys hevosilla sodassa oli - tai ylipäätään entisajan maatalous- ja metsätöissä. Sotaan vietiin siviileiltä yli 70.000 hevosta. Mielensäpahoittaja oli pieni poika, joka oli tavattoman kiintynyt perheen hevoseen Jukkaan. Mutta sotimaan oli Jukankin lähdettävä. Poika kirjoitti sotaan alikersantti Huopanaiselle jatkuvasti liikuttavia kirjeitä antaen ohjeita Jukan hoidosta: Kertoilin mistä Jukka tykkäsi, kuinka paljon se tarvitsi kauraa ja lepoa, ja millaisilla maiskautuksilla se liikahteli. Jukka pääsi sodasta kotiin, muuttuneena ja säikkynä, niin kuin ihmisetkin. Jukka oli samalla tavalla sankari ja haavan saanut kuin meidän kylille palanneet sodankäyneet ukot.

1968 Kuka päättääKyllä minä niin mieleni pahoitin, kun asia jää kesken. 
Mielensäpahoittaja avaa tässä liikuttavasti suurta menetystään ja herkkää puoltaan, joka on yleensä piilotettu sinne jääräpäisyyden alle: Kun muistisairaus tuli häneen, lapsi ilmestyi meidän lattioille. Se oli Laura. Se meni sen syliin, sille annettiin tissistä maitoa ja vaihdettiin vaippoja...

1978 Harmaa EeriksoniKyllä minä niin mieleni pahoitin, kun jouduin myöntämään. 
On selvää että teknologian käsittämätön kehitys huimaa vanhempia ihmisiä, niin on käynyt tälle Sysi-Suomen jäärällekin. Likan älykännykkään mahtuvat äärettömät maailmat ja kaikki sen ääretön tieto, entisellä teknologialla tarvittaisiin samaan muutamakin kuutio! Ps. Soitin kerran Neiti aikaan. Jännitti kuulla millainen ääni. Tavallinen oli, ruotsiksikin.

Minä Itte Sysi-Suomesta on juro, jäärä ja jästi, joka ei tunteitaan näytä eikä helliä puhele. Tämän ovat saaneet kokea sekä omat pojat että vaimo, joka myös pääsee kirjan sivuille muutamin koskettavin päiväkirjamerkinnöin. Tämä miesjäärä ei peru sanaansa eikä pyytele anteeksi, lapset hoitakoon emäntä. Hän ei ole ikinä saanut kontaktia poikiinsa, mutta kumma kyllä ymmärrys pojantyttären likan kanssa on löytynyt ja keskusteluja käydään. 

Mielensäpahoittaja on tyypillinen vanhan kaartin suomalainen mies, jonka lapsuudessa ei elintasosta voinut puhua ja jolloin leipä oli tiukassa. Hänellä on mielipide asiasta kuin asiasta, eikä sitä mikään horjuta eikä mikään saa häntä muuttamaan mieltään. Mutta kyllä sieltä panssarin alta hellyyttä ja herkkyyttä löytyy. Muutamissa kohdin tämä liikuttavuus yritti kostuttaa tämän lukijan silmäkulmaa, ja yhden ainoan kerran hän toteaa tyypillisellä sanonnallaan olleensa ilahtunut:

Kyllä minä niin mieleni ilahdutin, kun porukalla oltiin.

Entuudestaan siis tunsin Mielensäpahoittajan persoonaa hyvin pintapuolisesti, mutta tässä Kyrö korjasi loistavasti tuon puutteen. Minä Itte tuli lähelle ja liki, samoin koko hänen elämänsä ja elämänkatsomuksensa. Samalla tulivat liki menneen sadan vuoden historialliset tapahtumat, jotka ovat muovanneet Suomen sellaiseksi kuin se on nyt, ja meidät suomalaiset sellaisiksi kuin olemme tänä päivänä. Meihin ovat jättäneet jälkensä sodat, jälleenrakennus ja sotakorvaukset, Kekkonen, naapurimaat, urheilun gloriat ja tragediat, 90-luvun lama ja sitä edeltäneet hullut vuodet & nuoret urpaanit ammattilaiset. 

Mielensäpahoittajan Suomi tulvii Kyrön vinksahtanutta huumoria ja hänen terävä kynänsä sivaltaa.  Minusta Kyrö on löytänyt suomalaisuudesta olennaisen - historian tapahtumat tulevat tässä ymmärrettäviksi ja lähelle. Toivoisin, että moni nuori tämän lukisi, sillä kirja tutustuttaa menneeseen historiaamme, mutta ei ollenkaan kuivakkaasti. Omat juurensa on hyvä tuntea ja ennakkoluuloistaan kannattaa joskus luopua. Pidin kirjasta valtavasti. 


Tuomas Kyrö
Mielensäpahoittajan Suomi
Wsoy 2017
*****
Lukukappale - kiitos kustantajalle


Tänään Savoyssa Baba Lybeck haastattelee Tuomas Kyrön lisäksi 
näitä kirjailijoita, joitten uutuuskirjat puhuttavat:
Selja Ahava, Eero Huovinen, Anni Kytömäki, Rosa Likström ja Kati Tervo.

10. syyskuuta 2017

Diane Ducret - Diktaattorien naiset


Nyt huokaisen ensi alkuun: voi herranjestas mikä meitä naisia riivaa! Riivasi ainakin ennen, ehkä nykyäänkin. Mm. Hitler ja Mussolini saivat naisilta kymmeniätuhansia kirjeitä, joiden käsittelyyn ja arkistointiin oli perustettava oikein osastot. Mene ja tiedä tuleeko yhtä paljon rakkauspostia vaikka Donald Trumpille tai Vladimir Putinille!

Rakas suloinen Adolfini,
Rakas Adi, 
Rakas Alfie, 
Tässä eräs nainen Saksista, joka tahtoisi lapsen kanssanne, 
Rakastettuni, 
Niin, rakkaani, kultaseni, hyvä Adolfini...

Ducret aloittaa kirjansa siteeraamalla Hitlerin naisilta saamia rakkauskirjeitä, jotka on arkistoitu ja joita on julkaistu lukuisissa saksankielisissä teoksissa 2000-luvulla tai hiukan aiemmin. En pysty ymmärtämään mitä niin kovin seksikästä naiset Hitlerissä näkivät. Jatkoin silmät ymmyrkäisinä lukemista.

Ducret kirjoittaa vetävästi ja hän on tutkinut aihettaan, sillä kirjan lopussa on pitkät lähdeluettelot näistä kahdeksasta diktaattorista. Monet heidän naisistaan kokivat dramaattisen lopun: tekivät itsemurhan, heidät teloitettiin rakkautensa tähden tai he kuolivat muuten epäselvissä olosuhteissa. Diktaattorit vahtivat naisiaan mustasukkaisesti vangin tavoin eikä suinkaan yhteen naiseen kerralla tyydytty: oli vaimo ja samanaikaisesti ehkä useampikin rakastajatar. Jotkut naiset oman lempidiktaattorin valta sokaisi niin, että heistä itsestäänkin tuli tavallaan diktaattoreita.

Mussolini (1883-1945)
otti naisen kuin naisen, vaikka raiskaten ja väkisin. Naiset ihastuivat hänen silmiinsä ja hänen läpitunkevaan katseeseensa. Itse diktaattori oli rakastunut omaan fyysiseen olemukseensa ja esitteli itseään mielellään rinta paljaana rantakuvissa. Fasisti Il Ducella oli nuoruudessa pari juutalaistakin rakastajatarta, mutta Madame de Pompadour, Mussolinia 30 vuotta nuorempi Clara Petacci (1912-1945) seurasi häntä kuolemaan.

Lenin (1870-1924)
Nadja Krupskaja (1869-1939), Inessa Armand (1874-1920) ja Lenin elivät uskomatonta kolmiodraamaa, mutta työskentelivät rinta rinnan aatteen hyväksi. Krupskaja ja Stalin olivat vihoissa keskenään, ja Leninin kuoltua tämä vihanpito koitui mitä ilmeisemmin Krupskajan kohtaloksi: hän kuoli myrkytysoireilta näyttäviin komplikaatioihin syötyään Stalinin lähettämää syntymäpäiväkakkua.

Vetoaako nuori Stalin?
Stalin (1878-1953)
Isä aurinkoinen ei naissuhteissaankaan niin kovin aurinkoinen ollut. Tämä gruusialainen playboy oli murheen murtama ensimmäisen vaimonsa kuoltua, mutta pian näyttämölle astui Nadja Allilujeva (1901-1931). Despoottinen Stalin ja Kremlissä asuminen tarkoin vartioituna mursivat nuoren Nadjan: hän teki itsemurhan.

Salazar (1889-1970)
Tämä despootti ei mennyt ikinä naimisiin, mutta naisia ei puuttunut. Hän värväsi mm. nuoruuden rakastettunsa Felisminan käsikassarakseen vallan tiellä.

Bokassa (1921-1996)
Napoleon-hurmassa elänyt entisen Ranskan siirtomaan Keski-Afrikan tasavallan erotomaani kruunasi itsensä keisariksi mielettömin juhlallisuuksin. Valtakausi tosin jäi lyhyeksi.

Mao (1893-1976)
Tämä peseytymistä ja genitaaliensakin pesua kaihtava Suuri johtaja kuvataan kirjassa tiikeriksi naismaailmassa - uggh. Ensimmäinen vaimo Kaihui surmattiin 29-vuotiaana, koska hän ei kieltänyt miestään. Mao ei ollut paikalla, hän oli rakastajattarensa He Zizhenin (1910-1984) luona. Mutta Mao hylkäsi ja tuhosi kylmästi tämänkin naisen: Zizhen vietti loppuelämänsä mielisairaalassa. Menneisyydeltään epämääräinen Jiang Qing (1914-1991) astui näyttämölle ja oli päättänyt valloittaa Maon mottonaan - Seksi vetää alussa puoleensa. Mutta lopulta merkitystä on vain vallalla. Hänestä tuli Maon vaimo ja yhtä kylmäpäinen puhdistaja kuin miehensä: entiset näyttelijäkollegat, ystävät ja rakastajat vangittiin ja tuhottiin. Jiang Qing halusi Maon seuraajaksi, mutta ei hankkeessaan onnistunut: hän teki itsemurhan vankilassa 1991.

Ceaușescu (1918-1989)
Nicolae ja Elena (1919-1989), siinäpä söpö despoottipari! Yhdessä he laativat uskomattomia lakeja kansansa ja erityisesti naisten turmioksi ja elivät ylellisyydessä Romanian kansan nähdessä nälkää. Pariskunta teloitettiin 1989.

Hitler (1889-1945)
Führerin persoonasta, psyykestä ja seksuaalisuudesta on kirjoitettu tuhansia sivuja. Muitakin naisia hänen elämässään oli, mutta nämä kolme lienevät tärkeimmät: Geli Raubal, Eva Braun ja Magda Goebbels.


GELI (1908-1931) oli Hitleriä parikymmentä vuotta nuorempi siskopuolen tytär, johon Hitler oli pakkomielteisesti rakastunut. Nuori Geli muutti Hitlerin asuntoon asumaan ja natsijohtaja kuljetti tätä hurmaavaa laulajan urasta haaveilevaa tyttöä illanvietoissa. Geli löydettiin kuolleena huoneestaan rintaan ammuttuna, Hitlerin ase vierellään. Itsemurha, murha? Entä motiivi tai syy? Netistä löysin pitkän englanninkielisen spekulaation - Vanity Fair / Hitler's Doomed Angel.

EVA (1912-1945) oli myös parikymmentä vuotta Führeriään nuorempi, valokuvaamossa työskentelevä kaunis ja naivi tyttö. Hän joutui elämään lähes vankina ja eristettynä, mutta sai vastineeksi ylellisyyttä - ja kunnian jakaa kuoleman juuri vihittynä vaimona Führerinsä kanssa.

MAGDA (1901-1945) suostui avioliittoon mitättömän näköisen naissankarin Joseph Goebbelsin (1897-1945) kanssa voidakseen pysyä Hitlerin lähellä. Magda oli rotupuhdas arjalainen kaunotar, sivistynyt ja määrätietoinen nainen, joka raivasi itselleen Kolmannen valtakunnan ensimmäisen naisen aseman. Kun loppu tuli ja Hitler ja Eva olivat jo tehneet itsemurhan, Magda murhasi syanidikapseleilla kuusi pientä lastaan. Tämän jälkeen Joseph ampui vaimonsa ja itsensä.

Ducretin Diktaattorien naiset on hyytävää luettavaa. Diktaattorien käsittelyssä miljoonat ihmiset ovat menettäneet henkensä eikä kovin hyvin käynyt heidän naisilleenkaan. Yhtään Happy Endiä ei näissä tarinoissa ollut. Valta, vallanhimo ja pakkomielteinen seksi sokaisivat nämä historian miehet, osa heidän naisistaan ei jäänyt paljoakaan huonommaksi. Rakkauden ja vallan hinta oli kova - usein henki ja elämä.

Diane Ducret (s. 1982) on toimittaja, dokumenttielokuvien tekijä ja juontaja. Diktaattorien naiset on myynyt Ranskassa satojatuhansia kappaleita, ja se on käännetty 18 kielelle.


Diane Ducret
Femmes de Dictateur 2011
Diktaattorien naiset
- Elämää Mussolinin, Leninin, Stalinin, Salazarin, Bokassan, Maon, Ceaușescun ja Hitlerin kanssa
Suomentanut Pirjo Thorell
Atena 2017
*****
Kirjastosta

9. syyskuuta 2017

J. P. Delaney - Edellinen asukas


Delaney kuljettaa tarinaa koko ajan kahdessa aikatasossa. ENNEN kertoo Emmasta, NYT Janesta. Tarina alkaa kun nuori aviopari Emma ja Simon etsivät uutta, turvallisempaa vuokra-asuntoa Lontoossa. Muutto on ajankohtainen, koska heidän kotiinsa murtauduttiin ja Emma tuntee siellä olonsa turvattomaksi. Vuokrat ovat kuitenkin korkeita eikä kaikkeen ole varaa. Lopulta onni potkaisee: Folgate Street ykkösessä sijaitsee hulppea ja huippumoderni unelmatalo, jonka vuokra on ihmeen edullinen. Pariskunta alkaa vastailla monimutkaisen vuokrasopimuksen kymmeniin tunkeileviin ja omituisiin kysymyksiin:

Kirjoita lista kaikista tavaroista, joita pidät elämässäsi välttämättöminä. / Uhraisitko itsesi, jos voisit sillä pelastaa kymmenen viatonta ihmistä?

NYT-aikatasossa sinkkunainen Jane on myös vaihtamassa asuntoa. Hänkin on kokenut menetyksen ja elämää mullistavan trauman. Jane tarvitsee uuden alun ja edullisen asunnon, koska työskentelee traumansa jälkeen pienipalkkaisessa hyväntekeväisyystyössä. Hän ihastuu Folgate Street ykköseen ja saa kuin saakin sen itselleen.

Talon on alunperin rakennuttanut perheensä kodiksi huipputason palkittu teknoarkkitehti Edward Monkford. Mutta koska hänen vaimonsa ja pieni poikansa Max saivat surmansa onnettomuudessa taloa nyt vuokrataan. Se on huipputeknologian ja äärimmäisen minimalismihurmion taidonnäyte. Ei sinne ketä tahansa kelpuuteta, ja hakemuksessa onkin kymmeniä ruksattavia kohtia. Monkford kerää näet käyttäjäkokemuksia  vastaisille projekteilleen ja valikoi vuokralaisiksi pääsevät naiset myös ulkonäkökriteerein.

Alkuasetelma on kiinnostava ja Delaney kehittää juonta taitavasti ja kirjoittaa vetävästi. Teknorakentamisen ja älytalon monet mahdollisuudet kutkuttivat mieltä. Kirjailija nostaa jännitettä paljastaen erityisesti arkkitehti Monkfordista epäilyttäviä piirteitä. Mies paljastuu hyytäväksi, ja epäinhimilliseksi narsistiseksi sosiopaatiksi, joka vie minimalisminsa ja pakkomielteisen hallitsemisen tarpeensa hulluuden rajoille. Hän haluaa hallita ja valvoa vuokralaisiaan pienintä piirtoa myöten. Rikkomuksia ei sallita, ja ne kostautuvat mm. talon tekniikan vajavaisella toiminnalla. Komean Monkfordin pauloihin lankeavat vuorollaan sekä Emma että Jane. Naiset ovat samannäköisiä keskenään ja kuin kopioita Monkfordin kuolleesta vaimosta. Seksi on rajua. Jane saa selville, että Emma kuoli traagisesti talossa ja ryhtyy ottamaan selvää tapahtumista. Epäilysten verkko Monkfordin ympärillä kiristyy, mutta miehen lumo säilyy.

Tarinan edetessä paljastuu, ettei kaikki ollut niin auvoista kuin miltä alussa näytti, esim. Emman ja Simonin suhteessa. Trilleri viehätti kovastikin noin puoleen väliin asti, mutta sitten Delaney innostui liikaa. Hän  liimasi henkilöhahmoihinsa sellaisen määrän sairasta psyykeä, että minusta mentiin farssin puolelle. Tunsin pettymystä tästä lässähdyksestä ja käänteestä, joka pilasi huippuhienon alun. Voi harmien harmi!

Delaney on taitava kirjoittaja, mutta taso ei kantanut loppuun asti. Älytalon monimutkainen futuristinen tekniikka oli hienosti kuvattu, mutta... Makuasioitahan nämä ovat, ehkä sinua eivät häiritse ollenkaan loppupuolen överiksi viedyt käänteet. Enempää en voi spoilaamatta Edellisestä asukkaasta sanoa, mutta sen totean kyllä, että Monkford oli minusta maailman suurin kusipää, niin nero kuin olikin.

Aikamoinen hype ympäröi tätä teosta. Edellinen asukas julkaistaan 35 maassa, ja siitä tekeillä olevan filmatisoinnin ohjaa palkittu elokuvaohjaaja Ron Howard. J. P. Delaney on pseudonyymi. Onko hän brittiläinen mainosmies Tony Strong, kuten The New York Times väittää, mene tiedä.

Muualla: Dekkaritalo

J. P. Delaney
The Girl Before 2017
Edellinen asukas
Suomentanut Satu Leveelahti
Otava 2017
**
Ennakkokappale - kiitokseni kustantajalle

8. syyskuuta 2017

E. O. Chirovici - Peilien kirja


Peilien kirja alkaa jännittävästi. Kirjallisuusagentti Peter Katz saa Richard Flynn nimiseltä mieheltä osan käsikirjoituksesta, jossa luvataan ratkaista psykologian professori Joseph Wiederin selvittämätön murha 30 vuoden takaa. Saatekirje ja katkelma ovat niin hienosti kirjoitetut ja paljon lupaavat, että Katz kiinnostuu oitis. Katzille lähetetyt sivut kuitenkin loppuvat ennen kuin murhaaja paljastuu. Jatkossa käy ilmi, että kirjoittaja Flynn on kuolemansairas ja kuoleekin, eikä hänen partnerinsa Danna löydä käsikirjoitusta miehen jäämistöstä. Ratkaisu jää roikkumaan ilmaan eikä Katz saa tapausta mielestään.

Juttu oli mehevä ja sai aikoinaan paljon julkisuutta: Princetonin yliopiston psykologian professori Wieder murhattiin raa'asti lumisena joulukuun yönä vuonna 1987 eikä syyllistä koskaan saatu selville. Tutkimuksissa vilahteli lukuisia nimiä, mm. Laura Birnes, professorin oppilas, assistentti ja kenties rakastajatar; professorin talon huoltomiehenä toimiva entinen potilas Derek Simmons sekä itse kirjoittaja Flynn, joka oli rakastunut Lauraan ja järjesteli professorin laajaa kirjastoa.

Katz palkkaa pennittömän toimittajatuttavansa John Kellerin tutkimaan tapausta tarkoituksena rekonstruoida murhan tapahtumat ja julkaista niistä bestseller. Siitäpä monipolvinen tarina alkaa kiertymään auki. Chirovici kietoo tarinaansa useita mahdollisia syyllisiä ja motiiveja. Oliko murhaaja Lauran mustasukkainen poikaystävä Timothy Sanders vai kenties laskelmoiva Laura itse, koska halusi julkaista omissa nimissään Wiederin muistia koskevan mullistavan tutkimuksen?

Yllättäen murhan tunnustaa nykyajassa kuolemantuomiota odotteleva rikollinen Frank Spoel. Mitäs tämä nyt on, voiko pitää paikkansa? Juttua penkova Keller on jo turhautunut ja lopettelemassa selvitystyötään kunnes tapaa tapausta aikoinaan tutkineen poliisin Roy Freemanin. Tapaus on painanut tätä poliisia kaikki nämä vuodet. Hän soimaa itseään huonosta työstä, koska vietti tuolloin alkoholinhuuruista elämää eikä jaksanut keskittyä tapaukseen.

Chirovicin tapa kirjoittaa ja hänen luomansa sotkuinen kuvio viehättivät minua suuresti. Kerrankin oli riittävästi irtonaisia langanpäitä, mahdollisia syyllisiä ja heillä motiiveja niin että ratkaisua ja syyllistä ei osannut arvata! Tarinassa oli mukavaa vanhan ajan dekkarin lumoa, tosin trillerimäisen jännittävä se ei ollut. Peilien kirja oli enemmänkin upeasti kirjoitettu kaunokirjallinen romaani ja minulle oikein oivallinen lukukokemus. Henkilöhahmojen elämät olivat rosoisia, heillä oli ylä- ja alamäkensä. Taustalla leijaili ihmisen muistamisen ja havainnoimisen mysteeri mikä sai mielikuvitukseni laukkaamaan. Viihdyin loistavasti tämän kirjan parissa.

Muistot ovat kuin luoteja. Jotkin suhahtavat ohi ja vain säikäyttävät. Toiset repivät meidät palasiksi.
- Richard Kadrey / Kill the Dead

Romanialaissyntyinen E.O. Chirovici (s. 1964) julkaisi kotimaassaan kymmenen salapoliisiromaania ennen kuin muutti Isoon-Britanniaan, jossa kokeili ensi kerran englanniksi kirjoittamista. Peilien kirja on kuin eksyttävä peilitalo, jonka kuvajaisiin totuus kätkeytyy. Siitä tuli välittömästi maailmanmenestys, joka on myyty jo kymmeniin maihin.

Muualla: Dekkaritalo

E. O. Chirovici
The Book of Mirrors 2017
Peilien kirja
Suomentanut Inka Parpola
Otava 2017
*****
Ennakkokappale - kiitokseni kustantajalle

7. syyskuuta 2017

Näistä puhutaan Savoyssa 13.9.


Baba Lybeckin ideoimat ja luotsaamat Kirja vieköön! -illat Savoyssa jatkuvat taas. Jo ensi viikon keskiviikkona on ensimmäinen syksyn kolmesta illasta teemanaan Elämä kirjassa. Savoyn lavalle keskustelemaan on kutsuttu yllä näkyvien kuuden uutuuskirjan tekijät: Selja Ahava, Eero Huovinen, Tuomas Kyrö, Anni Kytömäki, Rosa Liksom ja Kati Tervo. Heidän tekstejään tulkitsevat Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara. Ja tilaisuuden lopussa on kuulemma yllätys, josta Baba vaikeni kuin simpukka!


Baba ja kustantajien edustajat kertoivat eilen meille kirjabloggaajille kuulumisistaan ja syksyn Savoy-tapahtumista. Infotilaisuuden tapahtumapaikaksi oli valittu mittavaa uusimisprojektia läpikäyvä Hotelli Presidentti ja siellä juuri avattu Bistro Manu. Korkkasimme bistron bravuurin manun illallisen, joka edusti gourmetin huippua Haute cuisinea - meniköhän termi nyt oikein... Sekä miljöö, ruoka että palvelu olivat loistavia! Seurasta nyt puhumattakaan ❤︎ Kiitos!

Tässä vielä aakkosjärjestyksessä kirjailijan sukunimen mukaan listatut kirjailijat ja Savoyssa puhuttavat teokset. Ahavan kirja on toistaiseksi ainoa, jonka itse olen ehtinyt lukea:

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa, Gummerus
Ennen kuin mieheni katoaa on brutaalin rehellinen tutkielma todellisuuden odottamattomasta luonteesta ja kipeästä luopumisesta. Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta. 
Omassa bloggauksessani tuumin mm. näin:
Ahavan teksti on paljasta, korutonta ja runollista. Se on henkilökohtaista. Taidokkaissa ja taloudellisissa lauseissa on kaikki olennainen, kaikki hätä ja tuska; kaikki kipu ja kaipuu; suunnaton pettymys ja petetyksi tuleminen. 

Eero Huovinen - Parhain päin, Wsoy
Helsingin entisen piispan viisaita mutta maanläheisiä sanoja elämästä ja siitä, miten armon voi löytää pienistä ja suurista asioista. Huovisen tekstit liikkuvat pienistä arkisista havainnoista laajempiin hengellisiin ympyröihin ja palaavat siihen mikä on lähellä. Hyvä löytyy pikemminkin muista ihmisistä kuin omasta minästä. Kirjasta heijastuu ihmettelevä elämänasenne, nöyryys itseä suurempien asioiden edessä ja armon monimerkityksinen läsnäolo: armo muita ihmisiä kohtaan ja armo, jonka saamme Jumalalta tekemättä mitään sen ansaitaksemme. 

Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittajan Suomi, Wsoy
Sata itsenäisen Suomen vuotta, sata Mielensäpahoittajan tarinaa.
Yksi suuri kertomus. Kansakunta loikkasi suolta sushibaariin hetkessä eikä haittaa, vaikka toinen saapas on suossa yhä. Mielensäpahoittajan silmin näemme maatalousvaltaisen ja kännykkävaltaisen Suomen, miesvaltaisen ja naisvaltaisen, ainakin kohtalaisen. Suomen, jonka kivuliaassa syntymässä jääkärit hiihtivät Saksaan ja nykyisyydessä pakolaiset kävelivät Suomeen. Molempien kestävyyttä Mielensäpahoittaja arvostaa suuresti.

Anni Kytömäki - Kivitasku, Gummerus
Järkälemäinen sukupolviromaani on kirkkaasti ajattelevan kirjailijan rohkea puolustuspuhe mielen ja ruumiin vapaudelle:
1959. Helenan viimeinen kesä on kuin Helena itse, pitkä ja arvaamaton. ”Minä en ole ihminen, minä olen tosikko”, 16-vuotias Helena ajattelee. Hän muuttaa Mustasaareen, lukee tutkimusmatkailijan kirjaa Pääsiäissaaresta ja haaveilee seikkailuista. Kesän lopussa alkaa kuitenkin toisenlainen matka.
1849. Sergei on uneksinut vallankumouksesta. Nyt hän seisoo Pietarissa teloituslavalla ja pelkää.
2012. Veka on menossa osastohoitoon, mutta antaakin linja-auton viedä hänet Louhurantaan, jossa suvulla on mökki. Pako on ainoa keino jäädä henkiin, ehkä. Veka ei vielä tiedä, että samoilla rannoilla on piileksinyt moni muukin. Menneisyys avaa silmänsä ja odottaa.


Rosa Liksom - Everstinna, Like 
Everstinna on yhden yön romaani, sisäinen monologi, joka kasvaa erään ajan anatomiaksi. Kysymys on Suomesta, jossa valmistaudutaan sotaan, eletään Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välissä ja ollaan lujasti kallellaan jälkimmäiseen, kunnes tuo liitto kaatuu. Kysymys on myös toisesta liitosta: perhehelvetistä. Kun miehellä on jääkärikoulutus, sadistinen luonne ja huono itsetunto, luonnollisen kuoleman kokeva nainen, jonka luontoa on koeteltu, on suuri selviytyjä. Kysymys on vallasta, sen ottamisesta ja siihen alistumisesta – perheessä, juuri itsenäistyneessä valtiossa ja Euroopassa.

Kati Tervo - Iltalaulaja, Otava
Vanheneva taiteilija Ellen (Thesleff) saapuu kesähuvilalleen Hämeeseen vuonna 1945. Hän saa apulaisekseen maalaistyttö Taimin, joka ihailee kuuluisaa taiteilijaa. Taimi haluaisi itsekin olla yhtä rohkea ja omapäinen kuin Ellen, mutta koti ja pieni kylä ovat langettaneet hänelle ennalta määrätyn roolin. Ellen maalaa, palaa menneisiin kesiin ja rakastaa maisemaa. Kun Ellen pyytää Taimia mallikseen, kaksi erilaista naista kohtaavat toisensa uudella tavalla.



Varmasti mielenkiintoinen kirjallisuusilta tulossa. Liput Lippu.fi

6. syyskuuta 2017

Angie Thomas - Viha jonka kylvät


Starr on 16-vuotias musta yhdysvaltalainen teinityttö, joka elää perheineen slummissa väkivallan ja huumekaupan keskellä. Slummi on nimeltään sarkastisesti Garden Heights, mutta mitään kaunista puutarhakaupunkia se ei todellakaan muistuta. Köyhyyttä, syrjäytyneisyyttä, röttelöitä, graffitteja ja keskenään reviireistä taistelevia jengejä, joiden välisissä kahakoissa luodit viuhuvat ja sivullisten henki on vaarassa.

Starrin perheeseen kuuluvat sekatavarakauppaa pyörittävä Maverick-isä, sairaanhoitajaäiti Lisa, tyttöä vanhempi velipuoli Seven sekä pikkuveli Sekani. Äiti haluaisi muuttaa pois slummista turvallisempaan ympäristöön, mutta juurilleen lojaali isä ei suostu. Siihen isä on kuitenkin suostunut, että lapset ovat vaihtaneet parempitasoiseen Williamsonin yksityiskouluun. Nämä kaksi toistensa kanssa riitelevää ympäristöä saavat myös Starrin käyttäytymään kameleontin tavoin kulloisenkin ympäristön mukaan. Slummissa hän on hurja ja räävitön musta muija, koulussa ja luokkatovereitten kanssa hillitty ja siististi puhuva.

Mun pitäis olla jo tottunut siihen, että mun eri maailmat törmää, mut kun mä en koskaan tiedä, kumpi Starr mun pitäis olla. Mä voin puhua vähän slangia, mutta en liikaa, mulla voi olla vähän asennetta, mutta ei liikaa, etten mä oo 'nenäkäs musta tyttö'. Mun pitää miettiä, mitä mä sanon ja miten, mutta mä en saa kuulostaa 'valkoiselta'. Jeesus että se on rasittavaa.

Erään viattoman bileillan päätteeksi valkoinen poliisi pysäyttää Starrin ja tämän ystävän Khalilin auton. On pimeää ja poliisi luulee hiusharjaa aseeksi. Luodit osuvat Khaliliin - pam, pam, pam. Mustat slummissa asuvat pelkäävät poliisia eivätkä luota heihin. Mutta nyt Starr joutuu silminäkijänä kuulusteltavaksi. Pelkoa ei hälvennä edes se että Starrin eno on poliisi.

Kirjassa eniten ihastutti Thomasin Starrista luoma aito henkilöhahmo ja hänen tytölle antamansa ääni. Starr puhui rennosti slangia nykynuorten tapaan ja Kaijamari Sivillin suomennos istui hänen suuhunsa valloittavasti. Poikaystävänä oli varakas valkoinen Chris, eikä sekään niin ongelmatonta ollut. Starr itsekin pohti sitä, kieltääkö hän omat mustat juurensa seurustelullaan ja hienossa Williamsonin yksityiskoulussa opiskellessaan.

Minua ihastutti myös se, miten upean tiivis perhe oli - ehkä vähän liiankin siirappinen, haasteellisista taustoistaan huolimatta. Isähän oli istunut vankilassa Starrin ollessa taapero päästäkseen jengijäsenyydestä eroon; Starrin velipuoli Seven oli isän ja huumeita edelleenkin käyttävän ja jengikingin kanssa seurustelevan ilotytön kohtaamisen hedelmä, mutta silti tiiviisti perheen jäsen ja yhtä rakas kuin muutkin lapset, myös äidille.

Kasvu- ja elinympäristönä Garden Heights näyttäytyi aivan kaamealle. Väkivalta, jengitappelut, huumeet ja huumekauppa, sanalla sanoen vaara. Mitään turvaa ei ollut yhtään missään, ei edes kotona. Ihmetellä täytyi miten ihmiset ja etenkin nuoret jaksoivat säilyttää elämänuskonsa noissa oloissa. Liki mahdotonta nuoren oli pysyä poissa rikoksen poluilta noilla elämän edellytyksillä. Mutta huumoriakin viljeltiin ja elettiin arkista normaalielämää oloista ja mellakoista huolimatta. Aika hurjaa oli se, että kaikilla tuntui olevan ase - niin nuorilla jengiläisillä kuin perheenisillä!

Kirja on suunnattu nuorille ja erityisesti amerikkalaisille markkinoille, mutta silmiä avaava lukukokemus se oli minullekin. Onhan näistä surullisista tapahtumista saatu lehdistössä lukea. Thomasin kirjassa kuvaamat mellakat olivat rajuja kuin sotatila. Liioiteltuja vai sellaisiako ne todellisuudessakin ovat olleet, mene ja tiedä. Viha jonka kylvät on Thomasin esikoisromaani. Sen inspiraationa on ollut amerikkalainen Black Lives Matter -liike, joka on perustettu vastustamaan poliisien mustia kohtaan harjoittamaa väkivaltaa ja muuta mustiin kohdistuvaa syrjintää. Linkistä löytyy muutama tapaus, jotka itsekin muistan.

Tämä on tärkeä mustan tytön kirjoittama kirja mustille ja muille ei-valkoisille nuorille. Thomas on itsekin musta ja kasvanut missisippiläisessä slummissa. Kirja on ollut Yhdysvalloissa menestys ja siitä on suunnitteilla myös elokuva.

Lisään tähän loppuun vielä erityiskiitokseni suomentajalle, Kaijamari Sivillille. Puhekieli, murre tai slangi ei innosta yleensä, mutta tässä Starrin ääni oli ihastuttava!

Muissa blogeissa: Yöpöydän kirjat,

Angie Thomas
The Hate U Give 2017
Viha jonka kylvät
Suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2017
****
Kustantajan ennakkokappale - kiitos

5. syyskuuta 2017

Mietteitä kiitollisuudesta


Sain Leena Lumilta kiitollisuushaasteen, jossa pyydetään miettimään oman elämän kiitollisuuden aiheita. Kiitos Leena <3 Olen itseni suhteen aika simpukka, mutta yritetään. Listaan tähän kymmenen pointtia, joista olen kiitollinen:

... juuristani ja osaavista käsistän❤︎
Kasvoin evakkojen suvussa Imatralla, joka oli aika rauhallista maaseutua silloin. Turvallinen ja luonnonläheinen kasvuympäristö, yksi sisko ja kaksi veljeä. Äiti, isä ja mummo olivat tavattoman ahkeria ja taitavia käsistään, heiltä syntyi mitä vaan. Täti oli lisäksi amatöörimaalari. Rakkaus kasveihin ja luontoon periytyi vanhemmilta, ja tädiltä innostus taiteeseen.

Veljeni ottama kuva minusta ja lapsuuden lukuisista kissoista
Olin nuorena pitkätukkainen blondi :) Kaameet aurinkolasit!

... nuoruuden sinisilmäisyydestäni ❤︎ 
Ei tullut taiteesta ammattia, vaan päädyin kaupalliselle alalle ja mainostoimistoon copywriteriksi. Sitten myös muihin töihin. Päädyin myös kultalusikka suussa syntyneen narsistin piirteitä omaavan miehen vaimoksi. Arvaatte vaan.

Poikani H, ihanainen miniäni E ja heidän nuorensa
... pojistani ja lapsenlapsistani  ❤︎ 
Ensimmäisen avioliiton paras hyvä ovat poikani. Olen kiitollinen pojastani H:sta, ihanaisesta miniästäni E:stä sekä heidän nuoristaan. Olen kiitollinen myös komeasta nuorimmasta pojastani J:stä, jota elämä ei ole kohdellut ollenkaan hyvin. Hän on skitsofreenikko. Olen opetellut hyväksymään sen, että en pysty parantamaan häntä, pystyn vain tarjoamaan hänelle pieniä iloja. Koville on ottanut.


... rohkeudestani ja nykyisestä puolisostani ❤︎
Tutustuttiin torstaina, sunnuntaina mietittiin mennäänkö kihloihin, maanantaina mentiin ja kuukauden päästä naimisiin. Tässä liitossa on ehkä vähemmän rahaa, mutta vapautta sitäkin enemmän eikä vapautta olla itsensä korvaa mitkään miljoonat. Elämä ei lopu nelikymppisenä - niin kuin eron jälkeen luulin!
... siitä että muisti pelaa ja pää toimii ❤︎ 
Mitä siitä että kasvojen iho muuttuu kohta ryppyiseksi rusinaksi, kunhan vaan aivot eivät! Skarppiutta ylläpitävät kirjallisuus ja eri kielien harrastaminen.


... uteliaisuudestani ja lapsellisuudestani ❤︎ 
Pönöttäväksi vanhaksi rouvaksi en halua ikinä muuttua! Haluan oppia uutta ja haastaa itseäni niin pitkään kuin kykenen!



... lemmikeistäni ❤︎ 
Belgimme Muru ja Hani juoksevat nyt vihreillä niityillä, ilman epilepsian tuomia tuskia. Kissamme Sissi hyrrää tuossa jalkopäässä, on tomera ja hyvinvoiva suolistosairaudestaan huolimatta.


... ystävistäni ja bloggausyhteisöstä ❤︎ 
Bloggaus sekä kirjojen että puutarhan tiimoilta on laajentanut maailmankuvaani tavattomasti ja tuonut aidoilta tuntuvia ystävyyksiä.


... suhteellisen hyvästä terveydestä ja onnestani ❤︎ 
Pari pahaa naisten terveysuhkaa on todettu ajoissa ja hoidettu, muutama muukin. Ei muuta terveysuhkaa kuin ne tavalliset mitä ikä tuo tullessaan. Etukäteen ei kannata tulevia murehtia.


... tästä flunssastakin ❤︎ 
Tästäkin, sillä se pakottaa lepäämään jos en muuten ymmärtäisi :) Jaa ehkä on nyt tuhdin C-vitamiinipommin paikka!

Tämmöisin hajamiettein toivotan kiitollisuutta sinunkin viikkoosi! Heitän avoimen haasteen kaikille bloggarikollegoille, tosi kiva olisi lukea teidän kiitollisuuden aiheistanne!

Susinukke Kosola - Avaruuskissojen leikkikalu


Sinä olet ihminen. Se on ihan okei.

Meidän ihmisten kohtalona on elää avaruudessa seilaavalla pikkuisella pallolla, mutta ... tämä taivaankappale on surullisen pellen nenä... tarvitaan vain ... yksi pieni myrsky ja lennämme kaikki avaruuskissojen leikkikaluiksi... maailma on kaaos, josta ei pääse pois, sillä ... avaruudesta ei voi paeta kuin sen syvimpään siniseen nurkkaan.

Tämän tapaiset ihmiskunnan premissit kuuluvat Kosolan ideologiaan, jota hän julistaa toisessa runokokoelmassaan Avaruuskissojen leikkikalu. Ei siis kannattaisi liiemmin isotella ja uhoilla. Mutta ihminen kokee olevansa koko maailmankaikkeuden ylin olento ja luomakunnan kruunu. Ja jokainen näistä kruunuista on sitä mieltä että oma kruunu loistaa kirkkaammin kuin tuon toisen. Me unohdamme niin kovin mielellämme, että ... me olemme niin vähän, vain yhden tähden pärske tähtikuvion marginaalissa...

kun maa oli litteä me kävelimme ympyrää
kun maasta tuli pyöreä me kävelimme palloa (...)

ja kuljimme kohti utopiaa ...

Kokoelman alaotsikkona on Tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Kosola julkaisee kolme eri listaa: Forerin, Loen ja Malrauxin. Kaikki ne vaikuttavat epämääräisyydessään joltain naurettavalta ja kliseiseltä psykologiahömpältä. Uskomme niin mielellämme, että minulla on käyttämätöntä potentiaalia, mutta maailma tai joku pirun kohtaloilkiö on estänyt menestykseni. Tottakai minä uskon että minulla on merkitystä maailmassa, vaikka maailmassa ei olekaan merkityksiä, kuten Kosola sanoo. Totta on myös, että olisimme mielestämme parempia poliitikkoja kuin nuo oikeat kelvottomat, eikö vaan? Näinpä me viilaamme itseämme linssiin ja jatkamme valehteluamme, sillä ... jos valehtelee aina ei voi erehtyä koskaan...

Kosola kuvaa vuodatusmaisesti ihmisen mitätöntä elämää ja surrealistista maailmaamme, jossa meidän kohtalomme on elää. Hänen jotkut juttunsa ja otsikkonsa tuntuvat naiveilta, mutta luulo on pettävää. Runoihin on julistuksen oheen siroteltu huumoriakin, paljon kahvinjuontia ja jääkaappimagneeteista koostuvia runoja. Sekä kysymyksiä kuten ... tältäkö olemassaolon pitäisi tuntua? Kosolan monet aforistiset väittämät ja tuoreilta tuntuvat kielikuvat viehättivät minua suuresti. Otan niistä tähän muutaman asiayhteydestään siepatun, anteeksi Kosola.

... jos tämä kirja olisi leipää niin siitä saisi 323 kaloria...
... aamutuulet työntyvät höyhenpeitteisiin nokkahuiluihin, tsirp....

... autan sinut unelman ääreen...
... hengität savua, ettet olisi tyhjä...
... ihmiselle ominaista: etsiä hyvää tapaa kuolla koska ei löydä hyvää tapaa elää... 
... jokaiseen aamuun on nidottu esitäytetty syntymätodistus...
... jokainen meistä on profeetta maalla jonne meidät on huonosti markkinoitu...
... tulevaisuus tulee riippumatta siitä onko ketään vastassa...

Kosolan äänessä on anarkistista paatosta, hän on terävä, hän on julistaja, joka uskoo lujasti siihen mitä sanoo. Kielikuvana Avaruuskissojen leikkikalu on kovin sympaattinen, siinä Kosola vetää minua nenästä ja sanookin ettei tämä mikään satujen maailma ole.  Tämä runokokoelma piilottaa sivuillensa paljon ja antaa aivoille töitä. Kosolan teksti on hienoa ja viimeisteltyä, joskin vaativaa. En tiedä sainko muuta lohtua Kosolan ideologiasta kuin tuon lauseen - Sinä olet ihminen. Se on ihan okei. Mutta onhan sekin jotain. Kun emme voi paeta absurdia elämäämme emmekä pääse pois tältä kreisiltä palloltamme, olkaamme armollisempia omalle pienelle ihmisitsellemme.

me emme vihaa ketään, etenkään heitä, 
joita pitäisi vihata 

koska vielä meillä on leipämme

Avaruuskissat pääsivät Larin Parasken jalkojen juureen
kirjabloggareiden Runokävelyllä Runon ja suven päivänä

Vuonna 1991 syntynyt Susinukke Kosola (Daniil Kozlov) on venäläistaustainen anarkistilyyrikko ja punk-runoilija, joka tunnetaan energisistä lavaesiintymisistään. Esikoisrunokokoelma .tik (2014).

Runokokoelman on lukenut myös Omppu

Susinukke Kosola
Avaruuskissojen leikkikalu, Tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
Sammakko 2016
****
Kirjastosta

4. syyskuuta 2017

Elokuun top 5


Mitäpä tekisi kirjoihin hurahtanut kun sataa? Lukee tietysti! Kesä on minulla yleensä muitten juttujen aikaa, mutta elokuun sateet ja kolea sää antoivat tarvittavan tekosyyn viihtyä tuntikaudet kirjojen parissa.  Saldo mukavasti 12 kirjaa. Kaikki tänä vuonna lukemani kirjat löytyvät kuukausittain tuosta ylhäältä Luetut 2017 sivulta. Valitsin taas tapani mukaan viisi kuukauden elämyksellisintä - luku- ei paremmuusjärjestyksessä esitettyinä alla lyhyin luonnehdinnoin. 

ELOKUUN TOP 5

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa ***** Gummerus 2017 
Ahavan teksti on paljasta, korutonta ja runollista. Se on henkilökohtaista. Taidokkaissa ja taloudellisissa lauseissa on kaikki olennainen, kaikki hätä ja tuska; kaikki kipu ja kaipuu; suunnaton pettymys ja petetyksi tuleminen. Kaikki nuo itse koetut tunnot Ahava kuvaa avoimesti ja sieluun menevästi sanojen listauksilla ja sisimmästä kumpuavilla lauseilla. Tekstissä ei tunnu olevan yhtään turhaa sanaa.
Anni Kytömäki - Kultarinta ***** Gummerus 2014
Astuin ikiaikaisiin koskemattomiin korpimetsiin Erikin ja Mallan kanssa. Tunsin sammaleen märän hajun ja mäntymetsän pihkan tuoksun kuumana kesäpäivänä. Palokärki nakutti, sepelkyyhkyt kujersivat, pöllö jossain viuhahti. Kyllä, uskoin voivani nähdä haltioita, keijukaisia ja peikkoja - karhunkin. En varmaan koskaan ennen enkä missään ole lukenut näin upeaa, monipuolista ja asiantuntevaa luontokuvausta. Sitä oli paljon, liki joka kohtauksessa, mutta se ei tuntunut itseään toistavalta jaaritukselta, vaan lumosi aina vaan.


Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä ***** Atena 2017
Marrasvirran kaupunkisuunnittelun pääinnovaattori Kaarna on pikkuinen kooltaan mutta luovilta kyvyiltään suuri. Mies herää suurin odotuksin ja ylpeyttä tuntien kotikaupunkinsa syysfestivaalipäivään, joka on kansainvälistäkin kuuluisuutta saavuttanut The Tapaus. Päivän lukuisia happeningejä on koko kaupunki suunnitellut pieteetillä, Kaarna itse hionut juhlapuhettaan ja toimittajavaimo Minerva Stasi-näyttelyään. Herttainen perhehetki jäätelöbaarissa keskeytyy Kirsikkapuiston ylellisestä dementikkojen hoitokodista saapuvaan puheluun: Alice tekee lähtöä, tulkaa. Tästä alkaa Kaarnan päivän mittainen kujanjuoksu, joka hengästyttää lukijankin.

Olet täyttänyt minut tulella, toim. Sinikka Vuola ***** Wsoy 2017 
Minua ihastutti ja riemastutti se valtava tyylien ja lähestymistapojen kirjo, joilla runoilijat eroottisia tuntojaan kuvasivat. Joukossa oli varsin taiteellisia ja vertauskuvallisia runoja, mutta myös arkisia ja humoristisia erotiikan välähdyksiä. Joku sanoi sanottavansa hyvin proosallisesti, jopa vimmaisen pornahtavasti, toinen verhosi tunteensa luontokuviin tai murreilmaisuun. Antologian runoissa on koko erotiikan kattaus: ronski ja suorasukainen himo ja pano, hillitön kiihko ja hekuma; niissä on hellä herkkyys ja rakastetun kaipuu.


Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä I ***** Gummerus 1967
Paustovskin teksti on hurmaavaa ja viettelevää kuin impressionistinen maalaus. Hänen lukunsa ovat lyhyitä ja novellinomaisia, kokonaisuuksia jo itsessään. Luin hänen tarinoitaan kuin tuhannen ja yhden yön satuja, ja olin aivan ihastuksissani. Alkupuolelta jäi mieleeni esimerkiksi novelli joka kertoi huumaavasta Kiovan keväästä. Lukiessani mieleeni tulivat kuvat jostain venäläisestä televisiosarjasta. Näin maisemat, kartanoitten salit, hevosvaljakot ja ihmisten asut. Aika upea aikamatka!

Haastetilanne
Helmet 2017 -haasteessa ei muutoksia, sen puuttuvan kotimaisen klassikon olen jo lukenut (Pentti Haanpään Noitaympyrä), mutta Ylen 101 -bloggaus tulee ulos vasta marraskuun alussa.  Runohaasteeseen lisää 2 merkintää, Frau, Signorina & Bibi -haasteeseen ei yhtään ja Nipvet-blogin isännöimään Novellihaaste 2:een yksi merkintä. Oksan hyllyltä -blogin emännöimään kesän kolmanteen lukumaratoniin osallistuin myös, loppusaldo 554 sivua. Runokuu-haasteeseen osallistuin kolmella postauksella, tietokirjaviikkoon myös kolmella postauksella.

Mukavaa kirjasyksyä!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...