Anna-Leena Härkösen pikkusisko Killi teki itsemurhan 31-vuotiaana. Kirjassa Härkönen kuvaa tunteittensa ja jaksamisensa vuoristorataa vuoden verran tapahtumasta. Killi oli lahjakas, luova ja herkkä. Hän oli kärsinyt masennuksesta kauan. Ehkä Killi sairastikin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, johon normaali masennuslääkitys ei sopinut? Varmaa vastausta ei jälkikäteen saada.
Itsemurha paiskaa läheiset syvään kriisiin ja suureen syyllisyyteen. Herää miljoona jos-kysymystä. Jos, jos, jos... Suru tulee vasta näiden jälkeen, ja ikävä. Härkönen kuvaa hyvin poukkoilevaa mieltään. Väliin suru tuntuu hellittävän ja elämä tuntuu lähes normaalilta. Seuraavana päivänä kaikki on toisin, suru hyökkää rautapihdein ja ahdistuksin.
Suruko lähentää? Se erottaa. Suru paljastaa uinuvat kriisit, se ajaa ne esiin piiloistaan eivätkä ne mene enää takaisin ennen kuin ne on käsitelty. (...) Minä en ole enää entiseni. En ehkä koskaan enää tule olemaan sama. Minulta on mennyt viimeinenkin pinna.
Tämän surun oksettavin piirre on se, että se on niin arvaamaton. Se iskee missä tahansa milloin tahansa, en ole missään siltä turvassa.
Kirja koostuu päiväkirjanomaisista välähdyksistä. Toistoa ja poukkoilua on jonkun verran, mutta niinhän Härkösen mieli varmaan tuolloin toimi. Kieli on rujoa ja raakaa. Mikään kaunokirjallinen mestariteos tämä ei ole, mutta tässä aihe on tärkein. Härkösen pitivät kasassa jäljelle jääneet sisarukset, ystävät ja oma pikku poika. Vuoden mittaan piti kelata paljon, kysyä paljon ja itkeä paljon.
Linkitän Kirjakaapin kummituksen postaukseen. Sieltä löytyy linkkejä myös muihin blogeihin.
Anna-Leena Härkönen
Loppuunkäsitelty
Otava 2005
★★½
Kirjastosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Thank you for your comment ♥ All comments containing an advertising link shall be removed.
Kommentoimalla HYVÄKSYT, että Google kerää sinusta määrättyjä tietoja. Mitä ne ovat, löytyy sivulta Yksityisyydensuoja ja Googlen sivulta.