31. joulukuuta 2015

Jordi Sierra i Fabra - Cuatro días de enero



Luin toisen Sierra i Fabran Miquel Mascarell -dekkarin. Cuatro días de enero - Neljä tammikuun päivää sijoittuu Barcelonan tammikuuhun vuoteen 1939, juuri ennen Francon joukkojen saapumista ja kaupungin antautumista. Kirjan juoni - kaksi murhaa - on sivuseikka. Pääosassa on sisällissodan loppuvaiheen kuvaus ja Mascarellin oman elämän vaikeudet.

Ainoa poika on kaatunut Ebron taistelussa, vaimo Quimeta sairastaa viime vaiheen syöpää. Vaimon sairaus estää Mascarellia pakenemasta kaupungista kuten kaikki muut tasavallan virkamiehet ovat tehneet. Kaupunki ei toimi. Kaupunki näkee nälkää ja palelee. Huonekalutkin on pilkottu säpäleiksi asuntojen lämmittämiseksi, ruuaksi on melkeinpä vain linssejä, Negrínin helmiä.

Kolmen vuoden vähäinen ruoka on heikentänyt Mascarellin kuntoa. Hän on väsynyt je hengästyy portaissa, on pyörtymispisteessä. Siitä huolimatta hän täyttää velvollisuuttaan ja jahtaa murhaajaa pitkin Barcelonan katuja. On käveltävä, koska mitään kulkuvälineitä ei ole. Nälkä saa nuoret tytöt antautumaan seksiklubiin kohtalokkain seurauksin. Ja kaupunki odottaa. Odottaa voittajien tuloa.

Innostuin enemmän ensimmäisestä Mascarell-dekkarista, tästä en kovin. Ehkä dekkarikiintiöni on vähäksi aikaa täysi.

Jordi Sierra i Fabra
Cuatro días de enero
Plaza & Janés 2008
**
Ei suomennettu (Neljä tammikuun päivää)
Lainattu kirjastosta.

29. joulukuuta 2015

Pia Pesonen - Maatuska



Vuonna 1963 syntynyt Pia Pesonen on koulutukseltaan FM. Hän on työskennellyt toimittajana ja opettajana sekä roolittanut lukuisia elokuvia mm. Napapiirin sankarit, Puhdistus ja Äideistä parhain. Esikoisteos Urho Kekkonen Strasse 2011.

Maatuskan Irina on röntgenhoitaja, uneton ja sekaisin. Hän elää Kivihaassa avioliitossa uskottoman, työttömän ja juopottelevan näyttelijän kanssa. Tytär Saana on 'vammahtava' ja puhuu koko ajan konttikieltä. Epämääräisessä ahdistuksessaan Irina tekee seksintäyteisiä konserttimatkoja Euroopan eri kaupunkeihin.

Irinan äiti Tamara on juuri kuollut. Äiti loikkasi Suomeen 1960-luvun lopulla Neuvostoliitosta punapartaisen suomalaisen yksiöön Kallioon ollessaan shakkimatkalla Helsingissä. Äitiä ei palautettu, koska lapsi oli tulossa. Kirjoitettiin Kekkoselle. Äidin jäämistö Lauttasaaressa on selvitettävä ja äidin piilo - vaatehuone - tiirikoidaan auki. Sieltä paljastuu kaikenlaista - balalaikkaa, vanhaa Leningradin karttaa ja satamäärin maatuskoita. Sekavat muistot äidistä ja lapsuudesta risteilevät Irinan päässä. Hän kokee olevansa erilainen ja arvoton.

Irina etsii maanisesti, jopa koomisesti rakkautta unihoitajastaan. Jos tämä rakkaus toteutuisi, uni tulisi ja kaikki ongelmat häipyisivät. Pesänselvityksen loppuunsaattamiseksi Irinan on matkustettava Pietariin ja siellä odottaakin yllätysten yllätys. Äidin arvoitus saa selityksiä, uni ja rauha löytyvät.

Pidin kovasti Pesosen persoonallisesta tyylistä. Se oli hauskaa, tragikoomista ja virkistävän erilaista. En pitkään aikaan ole lukenut kotimaista nykyproosaa, mutta kannatti, ehdottomasti. Voitin kirjan Ullan luetut kirjat -blogin joulunalusarvonnassa. Olipa hienoa tutustua tähän. Kiitos!

Lisäksi aihepiiri oli mielenkiintoinen. Aiheen asettelussa oli jotain samaa kuin Sofi Oksasen Stalinin lehmissä. Voin hyvin kuvitella Tamara-loikkarin pelot ja yksinäisyyden sekä Irinan kouluaikoina kokeman ryssittelyn. Rautaesirippu ja kylmä sota olivat todellisuutta tuolloin. Ei kukaan uskonut että yks kaunis päivä Neuvostoliitto romahtaa ja Berliinin muuri sortuu!

Pia Pesonen
Maatuska 2015
Teos
***
Omasta hyllystä.

27. joulukuuta 2015

Joaquín M. Barrero - La tierra dormida




Joaquín M. Barrero on Madridissa vuonna 1939 syntynyt espanjalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut useammankin teoksen, jossa esiintyy etsivä Corazón Rodríguez: El tiempo escondido - Piilotettu aika, Una mañana de marzo - Maaliskuun aamu ja Detrás de la lluvia - Sateen takana. Hän on asturialaisista sukujuurista lähtöisin ja vietti Venezuelassa siirtolaisena 4 vuotta, oikealta ammatiltaan kemisti ja julkaisi ensimmäisen kirjansa vasta 66-vuotiaana.

La tierra dormida - Uinuva maa tapahtuu kahdessa aikatasossa. Vuonna 1955 joukko espanjalaisia maanviljelijöitä lähti siirtolaisiksi diktaattori Trujillon hallitsemaan Dominikaaniseen tasavaltaan. Trujillo ihaili Espanjan Francoa ja diktaattorit olivat sopineet tästä siirtolaisuudesta keskenään. Trujillon tarkoituksena oli edistää maanviljelystä, mutta myös lisätä maansa valkoista väestöä mustan Haitin puristuksessa. Näiden siirtolaisten joukossa oli kaksi asturialaista veljestä, Martín ja Polín. Kirja on kertomus heidän ja heidän perheensä kohtaloista Trujillon diktatuurissa. Vuonna 2015 etsivä Corazón Rodríguez saa Espanjassa monimutkaisten sattumusten johdosta kimppuunsa ammattitappajat ja ryhtyy tutkimaan tapausta.

En erityisemmin innostunut tästä dekkarista, mutta luin sen tämän uskomattoman juonen takia. Se perustuu todellakin tositapahtumiin: nelisentuhatta köyhää espanjalaista matkusti Trujillon kustannuksella Dominikaaniseen tasavaltaan. Heille luvattiin hedelmällistä maata ja kunnon talot. Mutta lupaukset eivät pitäneet paikkaansa. Epävakaissa diktatuurin oloissa oli muutakin vaikeutta ja suunnilleen puolet palasikin myöhemmin takaisin Espanjaan.

Olihan tässä mielenkiintoisia juonenkäänteitä, mutta en saanut oikein otetta. Melkein jätin kesken, mutta sinnittelin. Voi olla myös, että jouluruuat ja takkatulen lämpö olivat vieneet aivoista terän :) Loppu oli jännittävä, pakko myöntää. Toisaalta tutustuin köyhään Asturian maakuntaan Luoteis-Espanjassa ja opin historiasta tämmöisenkin jutun, josta olin täysin tietämätön!

Dekkareilla(kin) on sivistävä vaikutus!

Joaquín M. Barrero
La Tierra dormida
Ediciones B 2014
Ei suomennettu (Uinuva maa)
**
Lainattu kirjastosta.

26. joulukuuta 2015

Francisco Gonzáles Ledesma - No hay que morir dos veces



Francisco González Ledesma (1927 - 2015) oli tuottelias barcelonalainen kirjailija. Viimeisinä vuosinaan hän keskittyi dekkareihin. Mielenkiintoista on se, että hän on kirjoittanut lukuisilla nimimerkeillä - Silver Kane, Enrique Moriel, Taylor Nummy, Silvia Valdemar, Fernando Robles ja Rosa Alcázar. En löytänyt suomennettuja teoksia Ledesma-nimellä, nimimerkkejä en tutkinut.

No hay que morir dos veces - Riittää kun kuolee kerran kuuluu kirjailijan 11 teosta käsittävään Méndez-sarjaan. Päähenkilö on piakoin eläköityvä, omapäinen etsivä Méndez, joka rakastaa Barcelonansa katuja, niitten elämää ja ihmisiä. Méndez ei juuri koskaan noudata esimiehensä Monterden käskyjä, mutta tästä huolimatta herrat arvostavat toisiaan ja heidän yhteistyönsä tuottaa tulosta. Méndezin ja Monterden väliset dialogit sisälsivät paljonkin hurttia huumoria.

Tapahtumapaikka on tämän päivän Barcelona, ihmisten, aatteiden ja tapahtumien hullunmylly. Ledesma tutustuttaa meidät pedofiilien uhriin, down-tyttö Nadiaan, islamistien terroristien aikeisiin, traagiseen morsiameen, vaimonsa puolesta uhrautuneeseen mieheen...

Tämä ei ollut mikään leppoisa dekkari. Ledesma kuvaa varsin realistisesti ihmisen alhaisuutta, pedofiilien kuvottavuutta ja raakoja murhia. Kyllä tämä hyvä dekkari oli, joskin itse pidän enemmän esim. Fred Vargaksen leppoisasta tyylistä.

Francisco González Ledesma
No hay que morir dos veces
Planeta 2009, dekkari
Ei suomennettu (Riittää kun kuolee kerran)
****
Lainattu kirjastosta.

22. joulukuuta 2015

Jordi Sierra i Fabra - Nueve días de abril



Jordi Sierra i Fabra on vuonna 1947 syntynyt barcelonalainen kirjailija. Hän kirjoittaa sekä katalaaniksi että espanjaksi. Minulla on tapana googlata itselleni uudet kirjailijat, mutta Sierra i Fabrasta ei löydy riviäkään suomeksi. Tämä on hyvin hämmästyttävää ottaen huomioon hänen tavattoman runsaan ja palkitun tuotantonsa. Riittää kun vilkaisee Wikipediaan: lasten- ja nuortenkirjoja, pop-musiikkia, elämänkertoja ja romaaneja.

Nueve días de abril - Yhdeksän huhtikuun päivää on dekkari. Tapahtumakehys on huhtikuu 1950 Francon diktatuurin aikaa. En missään romaanissa ole tavannut näin selkeästi esiintuotua vastakkainasettelua Francon kannattajat vs vastustajat, voittaneet vs hävinneet.

Päähenkilö on Miquel Mascarell, entinen hävinneen osapuolen poliisi. 65-vuotias Mascarell vietti 8,5 vuotta vangittuna Kaatuneiden laaksossa pakkotyössä (El valle de los caídos, jonne on haudattu Franco ja liki 40.000 tasavaltalaista). Saatuaan armahduksen Mascarell palasi Barcelonaan ja meni naimisiin 30-vuotiaan entisen prostituoidun Patron kanssa. He ovat vastikään hankkineet nappikaupan.

Mascarellin teloitetun ystävän poikaa Agustín Mainatia syytetään espanjalaisen diplomaatin murhasta. Poika tavattiin verekseltään murhapaikalta. Mascarell ei kuitenkaan usko pojan syyllisyyteen, vaan ryhtyy tutkimaan asiaa. Tämä on hänelle itselleen hyvin vaarallista, sotkeutua nyt diktatuurissa valtaapitävien asioihin. Tapahtumat kuljettavat lukijan pitkin Barcelonan katuja. Esiin tulevat myös USAN ja Neuvostoliiton valtapeli ja vakoojat.

Pidin dekkarista hirmuisesti. Dekkari oli raikas tuulahdus kaiken haasteellisen lukemani välissä. Ja koska tunnen jonkun verran Barcelonaa, myös sisällissodan jälkeinen Barcelona kiehtoi. Niinpä varasin kirjastosta loputkin kaikkiaan 6 Mascarell-dekkarista: Neljä tammikuun päivää ja Kuusi joulukuun päivää. Sarjaan kuuluvat vielä Seitsemän heinäkuun päivää, Viisi lokakuun päivää ja Kaksi toukokuun päivää, mutta näitä ei kirjastosta löydy.

Toivottavasti joku kustantaja ottaa asiakseen julkaista Sierra i Fabran tuotantoa!

Jordi Sierra i Fabra
Nueve días de abril
Plaza & Janés 2015, dekkari
Yhdeksän huhtikuun päivää, ei suomennettu
****
Lainattu kirjastosta.

21. joulukuuta 2015

Eduardo Mendoza - El año del diluvio



Tulvan vuosi - El año del diluvio sijoittuu 1950-luvulle Kataloniaan, Barcelonan lähellä sijaitsevaan San Ubaldon pikkukaupunkiin. Päähenkilö on nunna, sisar Consuelo, joka johtaa rapistuvaa nunnien sairaalaa. Hänellä on suuri unelma: hän haluaa remontoida surkeassa kunnossa olevan rakennuksen ja muuttaa sen vanhusten hoitokodiksi. Tähän tarvitaan paljon rahaa. Sisar Consuelon viimeinen oljenkorsi rahoituksen saamiseksi on kaupungin rikkain mies, suurtilan omistaja Augusto Aixelà.

Katalonian ilmasto on viljelijöille haasteellinen. Kuumuus ja pitkät kuivuudet vuorottelevat rankkasateiden ja tulvien kanssa. Kirjan nimi juontaa ennennäkemättömästä tulvasta, jolloin joet tulvivat yli äyräidensä. Sadot tuhoutuivat ja taloja sortui.

Sisar Consuelo ja Aixelà tapaavat usein tämän projektin merkeissä ja heidän välilleen syttyy intohimo. Nunnavalan vannoneessa sisar Consuelossa tämä kielletty rakkaus herättää paljon ristiriitoja. Kuitenkin hän on valmis jättämään koko sen astisen elämänsä rakkautensa vuoksi, mutta sattuma puuttuu peliin.

Sisar Consuelo toteuttaa menestyksellisesti projektinsa ja useita muita vastaavia ympäri Espanjaa. Elämänsä loppupuolella hän palaa San Ubaldoon ja pääsee vielä kerran vierailemaan Aixelàn ränsistyneessä puutarhassa.

Mendozan teksti on vähäeleistä ja helposti luettavaa. Tämä on kaunis ja kaihoisa kertomus ihmisen kohtalosta. Aikaisemmin olen lukenut häneltä Kissatappelun. Vinkin Mendozasta sain Ullan listasta 100 mieskirjailijaa. Ulla on myös blogannut Tulvan vuodesta. Kirjan loppukohtauksesta minulle tuli dejà vu -tunne. Luulen lukeneeni tämän jo aiemmin.

Ajan armottomuus ja kaiken katoavuus
Tämmöisiä ajatuksia nousi mieleeni. Me ihmiset tuskailemme tunteidemme ja asioittemme kanssa, mutta mitä jää meidän jälkeemme? Puutarhat ja talot raunioituvat. Olen läheltä seurannut yhden hienon puuhuvilan rappiota. Ensimmäinen sukupolvi rakensi, perusti, vaali ja hoiti. Seuraava ei välittänyt, vaan päästi kaiken rappiolle. Huvila on kuin kummitustalo, välipohjat lahonneet ja homehtuneet. Upean hoidetun puutarhan on vallannut jättiputki.

Eduardo Mendoza
El año del diluvio
Seix Barral 1992
Suomeksi Tulvan vuosi 1999, suomentanut Tarja Härkönen
***
Lainattu kirjastosta.

20. joulukuuta 2015

Antonio Muñoz Molina - Nada del otro mundo



Nada del otro mundo - Ei mitään erikoista on Antonio Muñoz Molinan pikkukirjanen, joka sisältää 14 lyhyttä kertomusta ja novellia. Monet näistä ovat sanomalehti El Paísin tilaamia ja julkaisemia. Kertomukset ajoittuvat ajalle 1983 - 2011. Eipä tästä postauksesta paljon iloa muille ole, koska kirjaa ei ole suomennettu. Mutta lyhyesti, vaikka vain itselleni muistiin.

Aikaisemmin olen lukenut Muñoz Molinalta vain Kuun tuulen, jonka tyyli on hyvin kuvaileva pitkin virkkein. Näissä kertomuksissa tyyli on erilainen, virkkeet lyhyempiä ja teksti helpommin luettavaa. Melkein kaikissa kertomuksissa on jotain yliluonnollista tai fantasiaa.

En ole pitkään aikaan lukenut novellikirjaa. Tuntui jokseenkin hankalalta kun aihepiirit ovat hyvin erilaisia. Oli vaikea heittäytyä heti uuteen maailmaan. Ehkä pitäisi lukea vain yksi novelli illassa? Mutta on todettava, että kirjailijalla on mielikuvitusta!

Ei mitään erikoista - Nada del otro mundo on kirjan ensimmäinen novelli ja myös suosikkini. Otsikossa on sanaleikki, sillä sanatarkka käännös kuuluu: Ei mitään toisesta maailmasta. Tyyli on hyvin älykästä ja satiirista. Se kertoo kirjailijasta - ehkä Muñoz Molinasta itsestään - joka janoaa menestystä ja kuuluisuutta. Hänellä oli Funes niminen sydänystävä opiskeluaikoina 1960/1970-lukujen taitteessa. He jakoivat opiskelijakämpän, harrastivat kapakkakierroksia, naisjuttuja ja paransivat maailmaa. Mutta ikiopiskelija & hunsvotti Funes rakastui rumaan lääkisopiskelijaan Juana Rosaan. Funes muuttui kunnolliseksi, suoritti lakiopintonsa loppuun ja muutti naisensa kanssa periferiaan. Yhteys katkesi.

Vuosia myöhemmin Funes ja Juana Rosa kutsuvat kirjailijan pitämään esitelmää mitättömän kaupunkinsa kulttuuritapahtumaan. Kaikki ei ole kohdallaan. Lopulta kirjailija ymmärtää, että se on zombien kaupunki. Hän onnistuu kuitenkin pakenemaan ja palaamaan takaisin Granadaan.

Muut kertomukset

  • Varjon mies - El hombre sombra
  • Unohduksen vedet - Las aguas del olvido
  • Riivattu - La poseída
  • Toiset elämät - Las otras vidas
  • Vieraat yössä - Extraños en la noche
  • Haamun huone - El cuarto del fantasma
  • Uhrausten mäki - La colina de los sacrificios
  • Jos Sinä minulle sanot, tule - Si tú me dices ven
  • Mahdoton rakkaus - Un amor imposible
  • Erään kertomuksen luonnos - Borrador de una historia
  • Tuntemattomien lempeys - La gentileza de los desconocidos
  • Muistiinpanoja Todellisuuden Prikaatista TP - Apuntes para un informe sobre la Brigada de la Realidad
  • Lasten pelko - El miedo de los niños


Antonio Muñoz Molina
Nada del otro mundo  (Ei mitään erityistä)
Seix Barral 2011
Kertomuksia ajalta 1983-2011
Ei suomennettu
***
Lainattu kirjastosta.

Muuten, huomasin että Youtubessa on montakin kirjailijan haastattelua. Linkki vie tästä kirjasta kertovaan haastateluun, mutta nimihaulla löytyy muitakin, myös englanniksi.

19. joulukuuta 2015

Pariisitar - missä ja milloin vain



Kepeä kuvitettu chick-lit täytti mukavasti yhden illan lukutarpeeni. Kirjan kirjoittajat - 4 lapsesta asti toisensa tuntenutta ystävätärtä - ovat menestyneitä syntyperäisiä pariisittaria, jotka toimivat kirjallisuuden, lehdistön, elokuvan ja muodin alalla. Eli he tietävät mistä puhuvat päästäessään meidät kurkistamaan pariisittaren ajatusmaailmaan ja elämään.

Kirja käsittelee pariisittaren elämää monelta kantilta. Aivan kaikkiin lukuihin en lämmennyt, mutta näennäisestä kepeästä hömpästä huolimatta kirjassa oli mainioita välähdyksiä:
  • Pariisitar on pähkähullu
  • Pariisittarella ei ole hoikkuusgeeniä
  • Myös pariisittarella on kuntosalidilemma
  • Musta on valoisa väri
  • Pariisitar ei näytä liikaa paljasta pintaa
  • Luonnollisuus on silkkaa valehtelua
  • Suuret mustat aurinkolasit ovat must myös sateella
  • Ei koskaan nukkumaan meikit naamalla
  • Korut yllä näkee kauniita unia
  • Kolme ihanaa Simonea! - Veil, de Beauvoir, Signoret 
  • Province - provinssi = koko muu Ranska Pariisin ulkopuolella

Kovasti minua huvitti pariisilainen palapeli: kaksi sivua täynnä pieniä värimalleja, talvi vs kesä. Ensin ajattelin niiden olevan niitä vuodenaikoihin perustuvia pukeutumisen suositusvärejä, mutta ei. Ne olivat värejä miltä joku asia tuntuu Pariisissa kesällä tai talvella!
  • Vaalea liila on naurunpurskahdus kesällä
  • Tumma liila on lohjennut kynsilakka talvella
  • Vaalea harmaa on päivä toimistolla kesällä
  • Tumma harmaa on Montmarten kylmyys talvella

Minulle kirja jätti ikävän Pariisiin, chansoneihin ja croissantteihin. Tekisi mieli kuunnella Piafia ja Yves Montandia.... Ranska on sointuva kieli.

Kirja sai minut myös pohtimaan omaa naiseuttani, ulkonäköäni ja pukeutumistani. Niin kovin mielelläni omaisin tuon pariisittaren määrittelemättömän tyylin, joka saa hänet näyttämään upealta ja seksikkäältä vanhoissa farkuissa ja valkoisessa paitapuserossa, hiukset huolettomasti kuin viisipiikkisen jäljiltä, punaisin huulin.

Pariisittaren elämänasenne on kiehtova, kadehdittava ja spontaani. Hän ylistää naiseuttaan ja persoonallisuuttaan kaikissa elämänvaiheissa - eikä esim. hautaudu äitimyytin alle. Olisi hienoa pystyä tuontapaiseen räiskyvyyteen ja spontaaniuteen. Mutta ehkä meillä suomalaisilla ei ole tuota temperamenttia geeneissämme?

Kaikkea ei voi saada, kaihota voi. C'est la vie!

Anne Berest, Audrey Diwan, Caroline de Maigret, Sophie Mas
Pariisitar - missä ja milloin vain 2014
Siltala 2015
Suomentaja Leena Leinonen
**
Lainattu kirjastosta.

Sain tämän kirjavinkin Ullalta / Ullan luetut kirjat. Hän on blogannut kirjasta myös. Kiitos vinkistä! Välillä kaipaa chick-litiä rentoutumiseen ja vaihtelun vuoksi. Jonotin kirjaa kirjastosta kuukauden, painos näyttää kustantajalta loppuneen.

16. joulukuuta 2015

Bienvenido Llopus - La censura franquista en el cartel de cine



Francon diktatuuri Espanjassa kesti 40 vuotta, 1936 - 1975. Sensuuri toki höllensi otettaan Francon kuoltua, mutta vasta joulukuussa 1977 astui voimaan sensuurin poistava Real Decreto. Diktatuuri vahti ja valvoi herkeämättä jokaista yhteiskunnan tahoa: lehdistöä, toimittajia, mainontaa, oppikirjoja, kirjailijoita, elokuvia... Monet kirjailijat ja taiteilijat pakenivat Espanjasta poliittisten näkemystensä vuoksi. On arvioitu, että näitä eri syistä maasta lähtijöitä (exiliados) oli yli 500.000.

La censura franquista en el cartel de cine on upea isokokoinen katselukirja. Kirjan toimittaja Bienvenido Llopis on itse kerännyt elokuvajulisteita ja käsiohjelmia yli 30 vuotta, joten hän tietää mistä puhuu. Sensuuri näkyi elokuva-alalla mm. näissä kohdissa:

Marilynille lisättiin vaatetusta.

Tässä oli jotain hyvin säädytöntä: nainen riisumassa tai pukemassa bikineitä rannalla.
Pyyheliina muutettiin läpinäkymättömäksi.

Visuaalinen erotiikka
Katolisen kirkon valta Espanjassa on suuri. Liika seksi ja erotiikka oli karsittava, pidettävä sielut ja omatunnot puhtoisina ja synnittöminä. Sensuurin luupin alla oli lähinnä naisten paljas iho: himoa herättävät avonaiset kaula-aukot, paljaat olkapäät ja käsivarret. Näiden alueiden ihon peittämisessä mentiin suorastaan naurettavuuksiin.


Myöskään säärtä ei sopinut liikaa näyttää.
Kansainvälisten elokuvayhtiöiden toimittama mainosmateriaali jouduttiin hyväksyttämään ja muuttamaan sensuurin määräysten mukaiseksi. Tuon ajan elokuvajulisteet olivat upeaa julistetaidetta, jonka taidokas graafisuus tärveltiin monesti tökerösti muokkailemalla. Mainosmateriaalin parissa työskenteli joukko julistetaiteilijoita, joista useimmin kirjassa mainitaan taiteilija nimeltä Jano. Voi vain kuvitella sitä työn ja turhautumisen määrää. Ei ollut tietokoneita, ei kuvankäsittelyohjelmia, vaan kaikki loputtomat muutokset tehtiin käsin.


Vastaavia tapauksia on lukemattomia: rintavako peittoon!

Elokuvien nimet
Nimet käännettiin liki sataprosenttisesti espanjaksi, elokuvat myös dubattiin. Tabuja olivat uskottomuus, kolmiodraamat, avioero, aviottomat äidit, alkoholismi, homoseksuaalisuus...  Tässä muutama esimerkki sensuurin muuttamista nimistä:
  • This woman is mine USA 1941 - Tämä nainen on minun > Merten kuningas
  • Incendiary Blonde USA 1945 - Tulinen blondi > Tulitukkainen blondi
  • Love is a many splendored thing USA 1955 - Miten ihanaa on rakkaus! > Jäähyväisten kukkula
  • Middle of the night USA 1959 - Hänen elämänsä toinen rakkaus > Keskellä yötä
  • Palm Springs Weekend USA 1963 - Hillitön nuoruus > Miljonääriä etsimässä

Ohjaajat ja näyttelijät
Francon hallintoa vastustavien kansainvälisten filmitähtien ja ohjaajien nimet poistettiin julisteista, mutta heidän kasvonsa saivat kylläkin näkyä. Persona non gratoja olivat mm. Errol Flynn, John Ford, Charlie Chaplin, Joan Crawford, Robert Montgomery ja Bette Davis. Jopa espanjalainen Luis Bunuelkin oli jonkin aikaa maanpaossa Meksikossa. Sensuuri myös kielsi kokonaan muutamia elokuvia, liian seksin, poliittisten näkemysten tai katolisuuteen sopimattomuuden vuoksi.

Elokuvateatterin leima peittää viattoman poskisuudelman.

Paikallinen sensuuri
Koomista oli se, että valtakunnallisen sensuurin ohella esiintyi myös paikallista sensuuria. Tämä, usein uskonnollinen tuplasensuuri sensuroi siis jo kerran sensuroitua! Burgosin arkkipiispan aloitteesta sikäläinen elokuvateatteri Cordón joutui peittämään logollaan erään julisteen syntisen kohdan...  Ja tämä synti koostui siitä, että julisteessa Errol Flynn antoi viattoman suukon liian lähelle Olivia de Havillandin korvaa! Vastaavia tapauksia on useita.

Sensuuri ei ollut aukoton
Useita pahoja lapsuksia pääsi läpi, niin visuaalisuudessa kuin teksteissä. Sensuuri toimi myös epäjohdonmukaisesti, joissain materiaaleissa salli, joissain ei. Muutama esimerkki elokuvien nimistä:

  • She done him wrong USA 1933 - Syntynyt syntiseksi
  • Douce RANSKA 1943 - Pikkutyttö leikki rakkaudella
  • Once upon a time USA 1944 - Ikuinen kosija
  • Daisy Kenyon USA 1947 - Rakkauden ja synnin puristuksessa

Uskomatonta että tämä läpäisi sensuurin!

Kurittomuutta
Melko rohkea veto taiteilija Montalbánilta tehdä vuonna 1964 punainen juliste Francosta kertovalle elokuvalle!

Kirjassa on paljon katseltavaa ja mielenkiintoiset lyhyet selostukset. On vaikea ajatella, että vielä 1970-luvulla Francon diktatuuri ja sensuuri hallitsivat noin tiukasti Espanjaa. Yli 500.000 maasta paennutta, arviolta 200.000 teloitettua tai kadonnutta. Ihmisten pelko  ja alistuvuus on ymmärrettävää. Muuta ei diktatuurissa voinut.

Lopuksi vielä kuva häveliäisyydestä vuodelta 1983. Artikkeli La on sijoitettu strategiseen paikkaan.


Bienvenido Llopus
La censura franquista en el cartel de cine 2013
Notorious Ediciones S. L.
***
Omasta hyllystä.

14. joulukuuta 2015

Antonio Muñoz Molina - El viento de la Luna



Antonio Muñoz Molina on vuonna 1956 syntynyt espanjalainen kirjailija. Häneltä on suomennettu seuraavat teokset:
  • Talvi Lissabonissa - El invierno en Lisboa
  • Madridin mysteerit - Los misterios de Madrid
  • Täysikuu - Plenilunio
  • Sefarad
  • Öinen ratsumies - El jinete polaco -  Premio Planeta -palkinto
  • Kuun tuuli - El viento de la Luna





Kuun tuulessa kertoja on 13-vuotias maalaispoika kuvitteellisessa Máginan kaupungissa Andalusiassa. Perhe on köyhä, ei juoksevaa vettä, sanomalehdet wc-paperina, elämä on monotonista, niukkaa ja korutonta. Vuosi on 1969, Neil Amstrongin kuukävelyn vuosi. Espanjan sisällissodan syttymisestä on kulunut 33 vuotta.


Poika on yksinäinen lukutoukka, lukemiinsa kirjoihin vimmaisesti eläytyvä. Hän käy tiukan katolista munkkikoulua, epäilee raamatun opetuksia ja kapinoi ahdasta katolisuutta vastaan. Pojalla on valtavan vilkas mielikuvitus, jota luetut scifitarinat ja avaruusartikkelit villitsevät. Hänen aivonsa eivät lepää hetkeäkään, vaan ne suoltavat loputonta ajatusten virtaa. Kiinnostus parhaillaan käynnissä olevaa kuulentoa kohtaan on maanista.

Kirja on pesä johon piiloudun, autio saari jossa olen turvassa ja myöskin keino paeta.

Teini-iän tuomat fyysiset muutokset ja heräävä seksuaalisuus askarruttavat kovin. Hän rakastuu jokaiseen näkemäänsä naiseen, myös elokuvatähtiin, Faye Dunawayhin Bonnie & Clydessä... Näkee märkiä unia ja masturboi. Tämä tietää Padre Directorin mukaan ikuista kadotusta, mikä pelottaa ja ahdistaa.





Yksinäinen pahe. Heikentää aivot, pehmentää selkäytimen ja vie lihaksista voiman. Aiheuttaa heikkouden, mikä äärimmäisissä tapauksissa johtaa halvaukseen ja kyvyttömyyteen pidättää virtsaa; kuvittelen mielessäni surkean tyypin, suljettuna hullujenhuoneelle, suu kuolaa valuen, harhailevin katsein, kasvoissa visvaisia paiseita, sepalus virtsaläikkiä täynnä...


Perheessä asuvat myös pojan isovanhemmat, isä kasvattaa puutarhatuotteita myytäväksi. He ovat kouluja käymätöntä yksinkertaista väkeä eivätkä osaa unelmoida paremmasta. Koko Máginan yllä leijuu staattisuus.





Tulevaisuudelta odotetaan eniten sitä, että se olisi mahdollisimman samankaltainen kuin menneisyys. Menneisyyden lyijy on se painovoima, joka hallitsee elämää ja sitoo maahan. Maahan, jota on kyyryssä muokattu lapsesta asti.


Kirjassa oli monta pitkää lukua Apollon miehistön päänsisäisistä mietteistä, joihin en jaksanut kunnolla paneutua. Luku perheen kinastelusta päivällispöydässä upouuden television pauhatessa taustalla oli vallan mainio. Muuten, tv-lähetys päättyi tuolloin sotilasmarssiin ja Francon kuvaan...


Poikaa ei vihannesten viljely voinut vähempää kiinnostaa. Kuitenkin hän joutui joululomallaan oliivien poimintaan. Kylmää, yksitoikkoista, loputonta, tuhansia oliivipuita. Oliivit poimittiin käsin ja poiminta vei parisen kuukautta. Silmänkantamattomiin ulottuvista Andalusian oliivilehdoista postasin aiemmin, joten hyvin voin ymmärtää pojan turhautumisen. Hieno luku.

Muñoz Molinan teksti on hankalaa seurattavaa pitkien lauseiden ja pomppivan ajatuskulun vuoksi. Kirjan keskivaiheilla aloin tottua tyyliin ja pysyin kärryillä paremmin. Elävästi piirtyi mieleen uinuva pieni maalaiskylä Andalusian polttavan auringon alla. Ja katolisen kirkon ahdistavuus. En osaa tarkemmin eritellä, mutta tekstissä oli jotain hyvin kaunista ja nostalgista. Haluankin lukea lisää Muñoz Molinalta ja varasinkin jo muutaman teoksen.

Antonio Muñoz Molina
El viento de la Luna
Seix Barral 2006
Suomeksi Kuun tuuli 2011, suomentanut Tarja Härkönen
315 sivua
***
Lainattu kirjastosta.

Postauksen lainaukset ovat omia vapaita käännöksiäni, koska luin kirjan espanjaksi.

12. joulukuuta 2015

Eduardo Mendoza - Riña de gatos



Eduardo Mendoza on vuonna 1943 Barcelonassa syntynyt espanjalainen kirjailija. Hän on arvostettu ja julkaissut paljon. Riña de gatos sai ilmestymisvuonnaan 2010 Premio de Planeta -palkinnon. Suomennetut teokset:
  • Kissatappelu - Riña de gatos
  • Ihmeiden kaupunki - La ciudad de los prodigios
  • Tulvan vuosi - El Año del Diluvio

Alaotsikko Madrid 1936 vie lukijan kevääseen juuri ennen Espanjan sisällissodan puhkeamista. Brittiläinen taide-expertti Anthony Whitelands saapuu kaupunkiin arvioimaan taidekokoelmaa. Hänen erikoisalaansa on Espanjan kultakauden taide, etenkin Velázquez. Igualadan herttuan kellarista löytyykin ennen tuntematon Velázquezin alastonmaalaus. Onko se aito vai väärennös, siinäpä pulma.

Mendoza kuvaa hienosti Madridin sekasortoista poliittista tilannetta ja kehittelee uskomattomia juonenkäänteitä. Whitelands huomaa pian, että häntä varjostavat mitä moninaisemmat poliittiset tahot. Häntä sanotaan kirjassa tontainaksi eli vähän höppänäksi. Ja totta onkin, että taiteen ulkopuolella hän on virran, ja etenkin naisten vietävissä.

Kirja oli jännittävä monine juonenkäänteineen. Poliittinen sekasorto ja kansainvälisen poliitiikan ilmiöt (Mussolini, Hitler, Stalin) loivat tapahtumille taustaa. Pidin tyylistä ja päähenkilöreppanasta, josta kuitenkin löytyi vahvuutta tiukan paikan tullen. Huumoriakin löytyi. Kuitenkin kirja oli ajoittain
liian mielikuvituksellinen ja monimutkainen, etenkin loppuratkaisun osalta. Loppuratkaisu & viimeiset sivut jättivät jotenkin pettyneen olon.

Eduardo Mendoza
Riña de gatos
Planeta 2010
Suomeksi Kissatappelu 2012, suomentanut Matti Brotherus
****
Lainattu kirjastosta.


Kirjan ansioihin lasken myös Velázquezin taiteen valottamisen. Velázquez (1599 - 1660) oli Filip IV:n hovimaalari käytännössä koko ikänsä. Sen ajan Espanjassa ei maalattu nymfeistä mytologisia alastonkuvia. Niinpä kirjan hypoteesi tämän alastonkuvan liepeiltä oli hyvin mielenkiintoinen.

Kirjan lopuksi Whitelands käy Pradossa Velázquezin salissa ihailemassa mm. Hovineitoja (Las Meninas). Saattaa olla, että hän näkee tämän ja muut rakastamansa teokset viimeisen kerran, sillä väistämättä päälle vyöryvä sisällissota ei niitä ehkä säästä.

Yksityiskohta Hovineidoista

Onneksi Hovinaiset on edelleen Pradossa, minun ja muiden ihailtavina.

10. joulukuuta 2015

Haruki Murakami - 1Q84



Olen myyty. Myöskin pökerryksissä. Yli tuhat sivua jännitystä ahmittu pikatahtiin. Viivytellä tai liikaa keskeyttää ei voinut. Yhtä jännittävänä lukemisena muistuu mieleeni vain Lisbeth Salanderin seikkailut Stieg Larssonin Milleniumeissa.

Vuosiluvussa on sanaleikki: japanilaiset lausuvat kirjaimen Q ja numeron 9 samalla tavalla. 1984 viittaa Orwellin tieteiskirjaan, jossa isoveli valvoo ja jonka olen lukenut hyvin kauan sitten... 1Q84 vs 1984 - kaksi toisiaan muistuttavaa rinnakkaistodellisuutta, joissa pyörivät samat ihmiset, mutta joissa on sittenkin isoja eroja.

No mihinkäs sitten tässä ihastuin? Murakamin selkeään & kiehtovaan kerrontaan ja yllätykselliseen juoneen, joka piti näpeissään alusta loppuun. Ajatus rinnakkaistodellisuuksista on maaginen ja ajatuksia herättävä. Ehkä muistisairaus tai mielenterveyshäiriö / masennus voi aiheuttaa ihmisessä samantapaisia outouden tunteita, joita päähenkilö Aomame koki? Maailmassa oli tapahtunut outoja asioita, joista hän ei tiennyt mitään tai joita hän ei muistanut - hän joka aina luki lehdet huolellisesti! Hermostuttavaa ja pelottavaa. Pikkuhiljaa Aomame ymmärsi joutuneensa rinnakkais- todellisuuteen, vuoteen 1Q84.

Kolmikymppinen Aomame on kaunis kunto-ohjaaja, Tengo samanikäinen osa-aikainen matematiikanopettaja ja kirjailijanalku. Tengo kutsuu omaa rinnakkaistodellisuuttaan kissakaupungiksi... Molemmilla oli hyvin ankea lapsuus ja nuoruus, ja kirja onkin pohjimmiltaan kertomus heidän vaikeudet voittavasta rakkaustarinastaan.

Luin intohimolla nämä yli 1200 sivua alusta loppuun ja pidin tekstistä kautta linjan kovasti. Tosin muutamiin viimeisiin sivuihin / loppuratkaisuun olisin toivonut hieman lisää särmää ja dramatiikkaa. Se tuntui vähän lällyltä kaiken luetun upeuden jälkeen.

Mutta oli pakko etsiä Youtubesta Janeczecin Sinfonietta...

Haruki Murakami: 1Q84, 2009 osat 1-2, 2010 osa 3
Aleksi Milonoffin suomennos 2013
Tammi
1234 sivua
*****
Lainattu kirjastosta.

6. joulukuuta 2015

Haruki Murakami - Sputnik-rakastettuni



Kirjan kertoja on nuori opettaja K. Hän on intohimoisesti rakastunut kirjailijanuraa havittelevaan boheemityttöön Sumireen (orvokkiin), mutta K:n rakkaus ei voisi yksipuolisempaa olla. Sumire sen sijaan rakastuu päättömästii lähes 20 vuotta vanhempaan naiseen, Miuhin. Miu palkkaa Sumiren assistentikseen ja liiketoimet vievät parivaljakon Eurooppaan ja lopuksi Rhodoksen lähellä sijaitsevalle pienelle saarelle. Siellä Sumire katoaa 'kuin tuhka tuuleen'.

Tämä ohut kirja oli nopeasti luettu. En oikein tiedä mitä siitä ajatella. Sumiren katoaminen oli juonenkäänteenä hyvin yllätyksellinen, samoin Miun mystiset kokemukset sveitsiläisessä maailmanpyörässä 14 vuotta aiemmin. Oma realistinen mieleni ei oikein osannut käsitellä ihmisen jakaantumista kahdeksi, tälle puolelle ja tuolle puolelle...

Kirja kertoo yksinäisyydestä ja vieraantuneisuudesta. Kaikki kolme olivat vieraantuneet omista ydinperheistään. Me ihmiset olemme kuin sputnikkeja kukin omalla kiitoradallamme, toisiamme emme kohtaa. Kuitenkin on tärkeää päästää joku toinen lähelle, edes yksi. Siinä piilee kuitenkin hirvittävä menettämisen riski. Sumiren katoaminen muutti Miun entistäkin tyhjemmäksi, pelkäksi tyhjäksi kuoreksi. Sumire oli K:n ainoa ystävä, ainoa joka oli päässyt häntä lähelle. K:n kaipaus oli sietämätöntä, tuskallinen menetys läsnä elämässä päivisin, unissa öisin.

Näin me siis elämme elämäämme. Olipa menetys kuinka kipeä ja lopullinen tahansa, meiltä riistetty asia kuinka tärkeä hyvänsä, ja vaikka olisimme sen jälkeen muuttuneet niin täysin ettei jäljelle ole jäänyt kuin ulkokuori, me vain näyttelemme vastaan panematta elämäämme loppuun saakka. Lähestymme koko ajan meille suodun ajan loppua ja sanomme sille hyvästit, kun se jää taaksemme. Toistamme, usein taitavasti, loputtomia arkipäiväisiä tekoja. Jätämme jälkeemme mittaamattoman tyhjyyden tunteen.

Murakamin tekstiin sisältyy jatkuvasti helmiä, joita minä en aina huomaa. On siis oltava hyvin tarkkaavainen.

Haruki Murakami
Sputnik-rakastettuni 1999
Ilkka Malisen suomennos 2003
Tammi
**
Lainattu kirjastosta.

29. marraskuuta 2015

Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet




Tämä olikin sitten 'tavallisempi' Murakami. Poissa olivat ylenpalttiset metaforat ja kielikuvat. Heti Kafka rannalla -teoksen jälkeen luettuna teksti tuntuikin hiukan tylsältä. Päähenkilö on päälle kolmikymppinen rautatieasemia suunnitteleva insinööri Tsukuru Tazaki.

Tsukuru kuului teini-iässä erittäin tiiviiseen viiden nuoren porukkaan. Sitten tapahtui jotain ja muut sulkivat tylysti Tsukurun ryhmänsä ulkopuolelle, syytä kertomatta. Noiden muun neljän nimessä oli väri-ilmausta tarkoittava kirjainmerkki, mutta Tsukurun nimessä ei tätä väri-ilmausta ollut. Siksi hän mielsikin itsensä värittömäksi ja sisäisesti tyhjäksi.

Tämä ystävien raju hylkäys suisti Tsukurun puoleksi vuodeksi syvään masennukseen, itsemurhan partaalle. Tämä hylkäyksen kokemus varjosti koko hänen elämäänsä. Myöhemmin uusi uimariystävä myös hylkäsi hänet syytä ilmoittamatta. Hyljätyksi tuleminen tuntui itseään toistavalta kierteeltä. 16 vuotta on kulunut ja Tsukurun uusi tyttöystävä Sara painostaa häntä selvittämään tuon nuoruuden hyljätyksi tulemisen syyt.

Tsukuru tekee työtä käskettyä. Tapaa ryhmän kaksi poikaa lapsuuden kotikaupungissa Nagoyassa ja saa selville toisen tytön traagisen kohtalon. Elämä on kuljettanut toisen tytön naimisiin Suomeen ja Tsukura matkustaa häntä tapaamaan Helsinkiin ja Hämeenlinnan lähelle.

Nuoruuden hylkäyksen syyt ja väärinkäsitykset selviävät rakentavassa keskustelussa keskellä Suomen kesäluontoa. Tsukura saa uutta pontta elämäänsä eikä koe itseään enää niin värittömäksi. Hän ymmärtää vihdoin, että värin puuttuminen on vain kirjoitusmerkkien leikkiä.

Murakami kertoo hienosti mitä hyljätyksi tuleminen tekee ihmisen psyykelle, mutta silti kirja oli vähän tylsähkö. Ehkä lukujärjestykseni vaikutti kokemukseeni ja mielipiteeseeni kuten alussa mainitsin.


Haruki Murakami 
Värittömän miehen vaellusvuode2013
Suomeksi 2014
Tammi
Japanista suomentanut Raisa Porrasmaa
***
Lainattu kirjastosta.

Haruki Murakami - Kafka rannalla




Tämä Murakamin teos lunasti lupaukset yli odotusten. Aivan kreisi, aivan absurdi - loistava! Hienoja henkilöhahmoja ja Murakami suorastaan tuhlailee kauniin runollisia ilmauksia. Juonessa tapahtui usein mieltä kutkuttavia ja yllättäviä käänteitä, teksti vilisi vertauksia ja viitteitä maailmanhistoriaan, filosofiaan, kirjallisuuteen, musiikkiin.

Päähenkilö on 15-vuotias Kafka Tamura, joka karkaa Tokion kodistaan. Hän päätyy Takamatsuun Komuran muistokirjastoon, jossa tutustuu androgyyniin Oshimaan ja kirjaston johtajaan, neiti Saekiin. Kafka potee äidinkaipuuta, sillä tämä on hänet hylännyt pienenä. Hänestä tuntuukin, että neiti Saeki on kenties hänen äitinsä... Kafka on hyvin poikkeuksellinen nuorimies, kypsä ikäisekseen ja todella paljon lukenut. Onko hän sittenkin joku muu 15-vuotiaan hahmossa?

Kerrassaan mainio parivaljakko on iäkäs muistinsa menettänyt papparainen Nakata ja hänen seuraansa lyöttäytynyt nuori rekkakuski Hoshino. Nakata on ei-viisas ja lukutaidoton, mutta hänpä ymmärtää kissojen kieltä. Ja Nakatalla on Tehtävä, minkä suorittamisessa Hoshino auttaa. Tämä parivaljakko dialogeineen on ihastuttava. Aivan elävästi näin mielessäni Nakatan pikkuruisen hahmon ja Hoshinon poninhäntineen. Minusta oli hienoa, että Hoshino oppi kunnioittamaan Nakataa yksinkertaisine viisauksineen ja löysi hänen seurassaan runsain mitoin uusia ajatuksia elämäänsä.

Kirjassa oli paljon mitä en ymmärtänyt. Niin ufoja vertauksia, että putosin. Mutta ei haitannut. Kerronta oli tavattoman kaunista ja soljuvaa, yhtäkään onnahtelevaa kohtaa en havainnut. Suomentaja Juhani Lindholm saikin suomennoksestaan vuoden parhaan käännetyn fantasiakirjan Tähtifantasia-palkinnon. Kohtaus Johnnie Walkerin kanssa oli ehkä turhan raaka ja verinen, mutta se osoitti mihin ihminen pakotettuna pystyy.

Tämä on kirja, jonka varmaankin luen joskus uudestaan. Olen vakuuttunut, että jonkun ajan kuluttua löydän siitä aivan uusia sisältöjä. Kannattaa mielestäni lukea, avoimin mielin. Mutta kannattaa myös varautua valvottuihin öihin. Niin kävi itselleni, koska en malttanut lopettaa - lumous piti otteessaan.


Haruki Murakami
Kafka rannalla 2002
Suomeksi 2009
Tammi
*****
Suomennos englannista Juhani LindholmLainattu kirjastosta.

28. marraskuuta 2015

Haruki Murakami - Norwegian wood



En ole aikaisemmin lukenut Haruki Murakamin teoksia, mutta nyt lainasin kirjastosta useammankin. Murakami (s. 1949) on maailmankuulu ja yksi Japanin suosituimmista kirjailijoista miljoonapainoksineen. Aloitin Murakami-putkeni Norwegian woodilla, joka ilmestyi 1987, suomeksi vasta 2012.

Norwegian wood
Olipa kerran 1960-luvun lopulla, ylioppilasmellakoitten aikaan kolme ystävystä: kirjan päähenkilö Toru Watanabe, Kizuki ja tämän tyttöystävä Naoko. Kizuki teki yllättäen itsemurhan aivan tavallisen biljardi-illan päätteeksi. Poikaystävän itsemurha sai Naokon mielenterveyden järkkymään ja järkytti myös Torua syvästi.

Myöhemmin Naoko ja Toru tapasivat uudelleen ja rakastuivat. Naoko joutui vuoristoon parantolaan, jossa Toru vieraili tutustuen Reikoon, Naokon huonetoveriin. Opiskelijatoverinsa Nagasakin kanssa Toru vietti nuorten huikentelevaisia kapakkailtoja tyttöjä pokaten. Midori ei kuulunut noihin pokattuihin, vaan hän oli Torun virkistävän erilainen, hyvä ystävä.

En kovasti lämmennyt tälle teokselle, joskin Murakami kuvaa kauniisti ilmeisestikin skitsofreniaan sairastunutta Naokoa ja Torun häntä kohtaan tuntemaa rakkautta. Reikon psyykkiset ongelmat ja hänen elämänsä tragedia kuvataan myös liikuttavasti. Kirjan loppupuolella Naoko tekee itsemurhan. Toru käy hänen hautajaisissaan ja toteaa, että kenelläkään ei pitäisi olla noin surullisia hautajaisia.

Mielestäni kirjan kaunein ja liikuttavin luku oli se, kun Reiko oli päättänyt hylätä elämän parantolassa ja tuli Torua tapaamaan. He päättivät viettää kahdestaan Naokon hautajaiset uusintana. Istuivat Torun puutarhamökin kuistilla ja joivat viiniä, viskiäkin. Naokollekin kaadettiin juomaa lasi piripintaan. Reiko oli itsekseen opetellut soittamaan kitaraa ja hän soitti näissä Naokon uusintahautajaisissa kaikki osaamansa kappaleet, mm. Norwegian woodin, Naokon lempikappaleen. Kappaleita oli viitisenkymmentä. Torun ja huomattavasti vanhemman Reikon välillä oli myös kaunis rakastelukohtaus.

Haruki Murakami
Norwegian wood 1987
Suomeksi 2012
Tammi
Suomennos englannista Aleksi Milonoff
***
Lainattu kirjastosta.

23. marraskuuta 2015

Mario Vargas Llosa - El héroe discreto




Perulainen Mario Vargas Llosa (s. 1936) palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2010. Hän on kerännyt huomattavan määrän myös muita palkintoja. Itse olen lukenut aikaisemmin teoksen El sueño del celta, suomeksi Keltin uni, joka kertoo Belgian siirtomaavallan julmuuksista ja sorrosta Belgian Kongossa; sekä kirjan Las travesuras de la niña mala, suomeksi Paha tyttö, jonka omituinen rakkaustarina kulkee eri maissa mielenkiintoisten historiantapahtumien keskellä.

El héroe discreto kertoo rinnakkain kahta tarinaa, jotka nivoutuvat toisiinsa yllättävällä tavalla.

Piura nimisessä kaupungissa Pohjois-Perussa asustaa liikennöitsijä Felícito Yanaqué, keski-ikäinen pieni hintelä mies. Hänellä on lihava vaimo Gertrudis ja kaksi täysikäistä poikaa, jotka ovat töissä isänsä liikkeessä. Herra Yanaquélla on myös kaunis nuori rakastajatar Mabel, ollut jo 8 vuotta. Onnettomien sattumusten suma alkaa Yanaquén saamista kiristyskirjeistä, joita lähettää Arañita, Pikku Hämähäkki.

Limassa asuu vakuutusasianajaja Rigoberto vaimonsa Lucrecian ja poikansa Fonchiton kanssa. Heidän odysseiansa alkaa Rigoberton todistaessa 80-vuotiaan pomonsa, Herra Carreran avioliittoa nuoren taloudenhoitajansa Armidan kanssa. Vanhan herran hunsvottipojat pyrkivät mitätöimään isänsä avioliiton pitääkseen perintönsä. Lisämaustetta antavat teini-ikäisen Fonchiton näyt: tuon tuostakin hänelle ilmestyy herra Edilberto Torres - totta vai mielikuvitusta, paholainen vai enkeli?

En ylenmäärin innostunut tästä. Paikoin kirja oli dekkarinomainen, mutta juonessa oli piirteitä hömppäkirjallisuudesta, rikkaisiin naimisiin päässeen taloudenhoitajan tuhkimotarinaa. Mutta tämä oli varmaan kirjailijalta harkittu sarkastinen veto, jonka puitteissa Vargas Llosa piirsi terävää kuvaa nykypäivän Perusta. Hienosti tulivatkin esille suomalaisen ja perulaisen kulttuurin ja yhteiskunnan erot, mikä oli hyvinkin mielenkiintoista:

  • Koko kaupungin vaiettu, hyväksytty salaisuus olivat las casas chicas, pienet talot, joita miehet vuokrasivat ylläpitämilleen rakastajattarille
  • Uskonnollisuus ja katolisuus olivat vahvasti läsnä
  • Piuran hälinä ja luokkaerot piirtyivät selvästi
  • Dialogit Rigoberton ja Carreran hunsvottipoikien välillä olivat hauskoja, erilaisia kuin Suomessa mahdollisesti käytävät
  • Perimyslainsäädäntö näyttäytyi myös erilaisena, koska Carreran uusi vaimo tuntui perivän kaiken rintaperillisten jäädessä puille paljaille
Vaikutelmiini vaikutti varmaan se, että olin asennoitunut tähän kirjaan jonkinlaisena välilukemisena. Paha tyttö miellytti minua enemmän.


Mario Vargas Llosa
El héroe discreto
Alfaguara 2013
Ei suomennettu (Vaatimaton sankari, oma vapaa käännös)
Ruotsiksi: Den blygsamme hjälten 2014
Englanniksi: The discreet hero 2015
***
Omasta hyllystä.

18. marraskuuta 2015

Svetlana Aleksijevits - La guerra no tiene rostro de mujer




Toinen uunituoreen Nobel-kirjailijan teos luettu. Raskaan lukemisen kasauma Tsernobylistä nousee rukous -teoksen jälkeen. Tämäkin kirja rakentuu haastatteluille, niitä on yli 200. Aleksijevits käytti yli 4 vuotta haastattelujen keräämiseen, matkusti ympäri laajan Venäjän, silloisen Neuvostoliiton. Sodan aikaan haastatellut naiset olivat hyvin nuoria, 16 ikävuodesta eteenpäin ja he toimivat rintamalla eri tehtävissä, monet etulinjassa.

Kirja valottaa hyvin sodan kokemusta naisen näkökulmasta. Aleksijevits sanookin, että miesten sota ja naisten sota ovat erilaiset. Miehet kertovat taistelujen paikat ja kenraaleittensa nimet, naisilla on tunne mukana. Kaikki haastatellut kuuluivat kommunistiseen puolueeseen tai sen nuorisojärjestöön Komsomoliin. Isänmaan puolustaminen oli ykkösasia. Heidät oli siihen kasvatettu.

Sodan kauhut, julmuudet, pelko, viha, äitien uhraukset, kylien ja kaupunkien tuho, nälkä, nälänhätä, kylmä, pakkanen, kuolema, verenvuodatus - kaikki tuo vyöryi moninkertaisesti haastatteluista. Mutta myös tunteita, rakkautta, pientä naisellisuutta sekä myötätuntoa ja sääliä - jopa vihollista, saksalaista kohtaan.

Mielestäni kirja oli hiukan liian pitkä. Haastatteluissa toistuivat liikaa samat lähtökohdat. Mutta ymmärrän, että Aleksijevitsin piti säilyttää haastettelut autenttisina eikä lyhennellä niitä. Siltikin pienellä stilisoinnilla lopputulos olisi ollut vähemmän itseään toistava.

Suomalaisena en voi ymmärtää silloisen Stalinin Neuvostoliiton oloja. En edes yritä. Pitää muistaa, että juuri ennen sotaa olivat Stalinin Puhdistukset, joissa 1 - 2 miljoonaa venäläistä sai surmansa. Sodassa Stalin määräsi, että taistelussa panikoituneet ja pakoon kääntyneet ammutaan. Stalinin armeijassa ei ollut heikkoja. Heikot ammuttiin jo taistelussa tai telotettiin jälkeenpäin. Stalin myös julisti, että neuvostoarmeijassa ei ollut sotavankeja. Sotavangiksi joutuminen merkitsi sitä, että henkilö oli automaattisesti saksalaisten vakooja. Sodan päätyttyä nämä urhoollisesti taistelleet miehet ja naiset lähetettiin 10 vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Siinä heille isänmaan kiitos.
Haber vivido en los territorios ocupados, haber caído prisionero de guerra, haber pasado por los campos de trabajo en Alemania, haber estado en los campos de exterminio, todo levantaba sospechas. La pregunta básica era: cómo habías salido con vida? Por qué no habías muerto? Incluso los muertos estaban bajo sospecha... Incluso ellos.
Jos olit elänyt valloitetuilla alueilla, olit joutunut sotavangiksi, joutunut saksalaisten työleireille tai keskitysleireille... Kaikki tämä oli epäilyttävää. Perimmäinen kysymys kuului: Miksi olit jäänyt henkiin? Miksi et ollut menettänyt henkeäsi? Jopa kuolleita epäiltiin, jopa kuolleita.

Jotkut haastatellut esittävät kovaa kritiikkiä Stalinia kohtaan, mutta sitä oli silti odottamaani vähemmän. Ja sodan jälkeen pysyttiin vaiti. Pelättiin pitkään oman ja läheisten hengen puolesta (Stalin kuoli vasta 1953). Näiden sodassa palvelleiden naisten kohtalo sodan jälkeen oli paljolti sama kuin Suomen lottien. Heitä hyljeksittiin, arvosteltiin ja tuomittiin, heitä pidettiin rintamahuorina. Selvää on, että toinen maailmansota jätti näihin naisiin, kuin myös kaikkiin muihin sen kokeneisiin lähtemättömät traumansa. Kansallisuudesta riippumatta.


U voini ne zhenskoe lizo 1985
Suomeksi: Sodalla ei ole naisen kasvoja 1988
Espanjaksi: La guerra no tiene rostro de mujer
Debate 2015
*****
Omasta hyllystä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...